Suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsee kohtalainen yksimielisyys hyvinvointivaltion tarpeellisuudesta. Mutta mitä puolustamme, kun sanomme kannattavamme hyvinvointivaltiota? Kokkonen paneutuu väitöskirjassaan muun muassa tähän kysymykseen käyttäen hyväksi brittiläisen yhteiskuntatieteilijän T.H. Marshallin klassikkotulkintaa sosiaalisesta kansalaisuudesta. Marshallin mukaan sosiaalisten oikeuksien tehtävänä on taata kansalaisille ihmisarvo ja kohtuullinen elintaso sekä osallisuus yhteisöjensä jäseninä.

Kokkonen tutkii sosiaalisten oikeuksien käsitettä näkökulmasta, joka korostaa sen poliittisuutta ja muutosta. Näkökulma on ajankohtainen nyt, kun hyvinvointivaltioiden kehitys näyttää uhatulta kaikkialla – myös vauraassa Pohjolassa. Väitöskirja avaa näkökulmia hyvinvointivaltion muutokseen sekä sen taustalla olevien arvojen ongelmiin.

Marshallin toisen maailmansodan jälkeiseen Britanniaan kiinnittynyt käsitys kansalaisuudesta sisältää yksilöllisten vapausoikeuksien, poliittisten oikeuksien ja sosiaalisten oikeuksien elementit. Sosiaalisten oikeuksien keskeisiä alueita ovat muun muassa sosiaali- ja terveyspalvelut sekä koulutuspolitiikka. Suomalainen hyvinvointivaltio painottaa myös ansiosidonnaista sosiaaliturvaa osana sosiaalisia oikeuksia. Marshallille ansiosidonnainen sosiaaliturva edusti kuitenkin palkanlisää, joka ei ollut varsinainen sosiaalinen oikeus, vaan josta tulisi päättää markkinoilla ansiotasoa koskevien neuvottelujen yhteydessä. Marshallin mukaan sosiaalisten oikeuksien tavoitteena ei ole tasa-arvon tasoittaminen loputtomiin vaan ihmisarvon turvaaminen.

Ajankohtaista Marshallin sosiaalisten oikeuksien käsitteessä on keskittyminen heikompiosaisista huolehtimiseen. Myös tässä suhteessa Marshallin käsitys sosiaalisista oikeuksista poikkeaa selkeästi nykyisestä suomalaisesta hyvinvointivaltiosta, joka on pohjautunut vahvasti universalismin ideaan: hyvin toimeentulevat ovat osallistuneet hyvinvointivaltion kustannuksiin, jonka vastapainoksi hyvinvointivaltiota on kehitetty tavalla, joka hyödyttää kaikkia kansalaisia – myös hyväosaisia.

Sosiaalisten oikeuksien käsitteen muutos merkitsee Kokkosen mukaan myös lisääntyvää huomiota yhteiskunnan vähemmistöjen elämäntilannetta kohtaan. Nykyistä hyvinvointivaltiota on rakennettu paljolti keskiluokan elämäntavan ja valtakulttuurin arvojen määrittämänä. Sosiaalisten oikeuksien perimmäinen periaate, ihmisarvon ja kunnioituksen takaaminen, edellyttää kuitenkin erityishuomion kohdentamista vähemmistöjen mahdollisuuksiin toteuttaa itseään. Hyvinvointivaltio ei voi ottaa kantaa yhdenlaisen elämäntavan puolesta toisenlaista elämäntapaa vastaan, vaan sen on lähtökohtaisesti kohdeltava kaikkia ihmisiä tasa-arvoisesti.

Suurta painetta sosiaalisten oikeuksien käsitteen uudelleenarviointiin tuottaa myös lisääntynyt muuttoliike. Ihmisten vapaa liikkuvuus on keskeinen eurooppalainen arvo, jota ei vielä ole täysin huomioitu sosiaalisten oikeuksien toteuttamisessa. Eurooppaan suuntautuva humanitaaristen pakolaisten virta lisää painetta arvioida kriittisesti käsityksiämme sosiaalisten oikeuksien ja kansallisvaltioiden yhteydestä. Joudumme pohtimaan kansallisten sosiaalisten oikeuksien ja ihmisoikeuksien kaltaisten yksilöä kosmopoliittisesti suojelevien periaatteiden suhdetta.