Suomalaisten kaupunkien keskustat muuttuivat peruuttamattomasti toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Rakennuksia purettiin ennätystahtiin ja uusin materiaalein ja rakennustavoin toteutettu kaupunkikuva alkoi korvata pienten puukaupunkien matalasti rakennettua idylliä ja harvojen kivikaupunkiemme umpikortteleita. Tuloksena oli vieläkin monessa kaupungissa nähtävä visuaalisesti epäyhtenäinen ja monien mielestä rikkonainen kaupunkiympäristö. Millaisiin periaatteisiin ja ihanteisiin suunnittelu pohjautui? Miten uudet asemakaavoitusratkaisut perusteltiin ja millaiseen kaupunkikuvaan niillä pyrittiin?
Kirjassa eritellään kaupunkikeskustojen sotien jälkeisten suurten muutosten teoreettista taustaa ja selitetään modernismin kaupunkisuunnittelun ihanteiden syntyä ja kehittymistä. Useat käsitteet kuten tieteellisyys, tila ja mittakaava, toiminnallisuus, orgaanisuus, menneisyys ja historiat sekä tyypit ja mallit tulivat ajankohtaisiksi ja ne saivat merkityksiä, jotka sopivat perustelemaan tulevaisuuden uuden kaupunkiympäristön välttämättömyyttä.
Teoreettisten ratkaisumallien ja todellisuuden kohtaamista tarkastellaan viiden lähtökohdiltaan erilaisen kaupunkikeskustan avulla. Näitä ovat pääkaupunki Helsinki, kivikaupunki Lahti, pommituksissa vaurioitunut Oulu, puukaupunki Joensuu sekä kokonaan uusi Tapiolan keskusta.