Väitöskirja "Musiikki ahdistuksen taitona: filosofinen tutkimus musiikin eksistentiaalis-ontologisesta merkityksestä" pohtii musiikin ja ahdistuksen suhdetta. Musiikkia tarkastellaan erityisesti teknologisoituneelle nykymaailmalle ominaisena ahdistuksen ilmentäjänä ja kanavoijana. Tutkimuksen filosofinen, psykologisesta tulkinnasta eroava lähestymistapa liittää ahdistuksen yleisesti kaaokseen ja merkityksettömyyteen. Näin ollen ahdistus voi ilmetä paitsi yksilön kokemuksena myös esimerkiksi hälynä tai yhteisöllisenä sekasortona ja väkivaltana. Tutkimuksen teoreettinen tausta on fenomenologisessa filosofiassa ja kulttuuriteoreettisessa ajattelussa. Keskeinen lähtökohta on Martin Heideggerin tulkinta ahdistuksesta ihmisen olemassaolon perusolotilana. Ahdistuksen ja musiikin välisten yhteyksien tarkastelussa käytetään Heideggerin virittyneisyyden ja teknologian käsitteiden lisäksi muun muassa René Girardin ja Jacques Attalin näkemyksiä uhraamisen ja väkivallan yhteisöllisestä merkityksestä.

Teoreettisen tarkastelun ohella musiikin ja ahdistuksen suhdetta analysoidaan kolmen konkreettisen ilmiön kautta. Yhteisöllisen näkökulman tarjoaa rock-musiikissa tavallinen kitaranhajottaminen, joka tulkitaan kollektiivisen ahdistuksen kanavoinniksi. Erik Bergmanin Colori ed improvvisazioni -orkesteriteos (1973) puolestaan hahmottaa ahdistuksen mekanismeja musiikillisen tekstin tasolla. Kolmas analyysi tarkastelee musiikin ja ahdistuksen yhteyksiä musiikkiteoksen käsitettä koskevan ajankohtaisen tieteellisen keskustelun kontekstissa. Näiden lisäksi tutkimuksessa hahmotellaan fenomenologisen ja erityisesti heideggerilaisen musiikintutkimuksen perusteita sekä niiden suhdetta muun muassa musiikkianalyysiin ja kulttuuriseen musiikintutkimukseen.

Kirjassa esitetään, että musiikki voidaan ymmärtää ahdistuksen taitona kahdessa merkityksessä: se on sekä ahdistukselle kuuluva taito ilmetä kulttuurissa että ihmiselle kuuluva taito käsitellä eksistentiaalis-ontologista ahdistusta.