Tutkimuksessa tarkastellaan sosiaalityön casework -työtavan kehitystä ja sen yhteyttä Suomeen. Caseworkista muodostui 1900 ­luvun alussa amerikkalaisen sosiaalityön johtava työtapa, muita työtapoja olivat ryhmätyö ja yhdyskuntatyö. Caseworkia pidettiin luonteeltaan yksilöllisenä siinä mielessä, että jokaista sen asiakastapausta tarkasteltiin omista lähtökohdistaan rakentuneena. Casework täydensi kaavamaisia avustamisen muotoja. Caseworkin käytännöllinen työtapa pyrittiin kuvaamaan myös teoreettisesti ja menetelmällisesti, jolloin casework sai myös opillisen sisällön. Caseworkiin kehittyi omia oppitekstejä, joissa näitä erilaisia teoreettisia ja menetelmällsiiä malleja kuvattiin. Tasapainoilu psyykkisten ja sosiaalisten tekijöiden välillä muodosti keskeisen tekijän caseworkin opillisessa kehityksessä.
Käytännöllisenä tapauskohtaisena työtapana casework välittyi Suomeen jo 1920 ­luvulla, mutta varsinaisena teoriaan ja menetelmään perustuvana oppina se omaksuttiin kuitenkin vasta toisen maailmansodan jälkeen. Esimerkiksi Mervi Ahla ja Lauri Tarvainen (1959) määrittelivät caseworkiin perustuvan työtavan kohteeksi yhden kokonaisuuden, ”joka on samalla kertaa sekä sosiaalinen että sielullinen, so. psykososiaalinen”. Amerikkalaisella caseworkilla oli siis yhteys myös suomalaisen sosiaalityön kehitykseen.
Caseworkin yleistymisestä huolimatta sitä myös kritisoitiin. Sen sanottiin syrjäyttävän muut sosiaalityön työtavat, jotka eivät kehittyneet yhtä systemaattisiksi. Caseworkia kritisoitiin myös siksi, että yksilöllisenä työtapana sen ei nähty pystyvän vastaamaan sosiaalisiin ongelmiin, joita kuitenkin pidettiin sosiaalityön varsinaisena kohteena. Yksilökeskeisen näkökulmansa vuoksi sen sanottiin henkilökohtaistavan sosiaalisia ongelmia. Caseworkiin perustuva työtapa kohtasi kritiikkiä myös Suomessa. Ulkomailta tuotettuna työtapana sitä pidettiin Suomen oloihin sopimattomana. Se nähtiin myös amerikkalaisen ideologian airueena, jonka tavoitteena oli muuttaa sosiaalihuollon järjestelmä amerikkalaisen mallin mukaiseks