Sanomalehti Uusi Suometar julkaisi 2010-luvun ajattelulle hyvinkin vieraan tuntuisen uutisen 10. maaliskuuta 1891: Todellinen suksimestari on Ilomantsin Koveron kylässä loismies Pekka Toroskainen. Ypöyksin on hän 24 vuoden ajalla valmistanut suksia keskimäärin noin 140 paria vuodessa, mikä jo koko tuolta ammattiajalta tekee 3360 paria.
Uutinen on jälkikäteen luettuna erikoinen, koska tässä ajassa ei ole enää suksimestareita, ei loismiehiä eikä uutisia puusuksenvalmistuksesta. Puusuksia Suomesta -kirja nostaa esiin nuo sadat unohdetut suksisepät 1800-luvun lopulta lähtien, heidän käsityötaitonsa ja paikalliset suksimallinsa sekä maailmanmaineeseen yltäneen suksiteollisuuden.
Kansalaissodassa 1917 suksia oli vähän ja sodanjohdon kyky käyttää hyväksi hiihtojoukkoja puutteellinen. Sotaväen komentaja, kenraali Karl Wilkama käynnisti 1920-luvun alussa määrätietoisen suksistrategian, johon kuuluivat oikeanlaisen sotilassuksen kehittäminen, hiihtojoukkojen kouluttaminen, talvisodankäynnin strategioiden luominen, hiihtämistä korostavan propagandan kehittäminen sekä suksituotannon käynnistäminen. Toimenpiteet muodostivat yhden tärkeän lenkin talvisodan ihmeessä.
Yhdestä koivutukista veistettyjen puusuksien tuotantoa riitti 1960-luvulle asti. Markkinoille 1930-luvun lopulla tulleet sälesukset syrjäyttivät täyspuusukset koneellistumisen ja teollistumisen seurauksena ennen uutta vallankumousta, muovi- ja lasikuitusuksien aikakautta 1970-luvulla.
Timo Siukonen (s. 1952) varttui lapsuutensa kesälomien aikana 1950-luvulla Uusituvan suksitehtaan varjossa Jyväskylän maalaiskunnan Salmelassa. Suksitehtailija Julius Uusitupa kuoli 1950 ja yritys meni konkurssiin 1955. Puusuksenvalmistuksen historiaa Siukonen innostui tutkimaan suksitehtailijan pojanpojan, professori Matti Uusituvan kehotuksesta sen jälkeen, kun hän oli jäänyt 2012 eläkkeelle Helsingin Sanomista 38 vuotta kestäneen toimittajan uran jälkeen, perustanut oman media-alan yrityksen ja saanut valmiiksi Hiihtokeskus Himosvuori Oy:n yrityshistoriikin käsikirjoituksen.
