Suomessa, kuten muissakin kehittyneissä maissa, on käyty keskustelua globalisoitumisen vaikutuksesta elinkeinorakenteen kehitykseen. Melko yleisesti – joskaan ei yksimielisesti – on hyväksytty lähtökohdaksi se, että teollisuus siirtyy vääjäämättä kehittyviin maihin, joten meidän on löydettävä jotakin sen tilalle. Mutta onko näin?

Kehittyneistä maista kaksi edustaa tietyllä lailla jatkumon ääripäitä: Yhdysvallat ja Saksa. Yhdysvallat on jälkiteollinen kulutusyhteiskunta, joka on nojautunut palveluelinkeinoihin ja antanut kotimaisen teollisuuden kutistua. Tulokset eivät ole kehuttavat, maan julkinen ja ulkomainen velka kasvavat vuosi vuodelta. Saksa taas tukeutuu hyvistä neuvoista huolimatta teollisuuteen, on maailman toiseksi suurin vientimaa ja kasvattaa ulkomaisia varojaan suuren vaihtotaseylijäämän siivittämänä. Kumpi niistä mahtaa olla parempi esikuva?

Yhdysvalloissa etsitään presidentin johdolla keinoja teollisuuden elinvoiman parantamiseen, ja Euroopan uudessa kasvustrategiassa on teollisuuspolitiikka nostettu yhdeksi painopisteeksi. Ei kai Suomi ole jäämässä junasta?