Leuku on tuhansia vuosia vanha lappalaisten yleistyökalu, josta kansatieteilijä Sakari Pälsi kirjoitti v. 1942: "Lappalaisilla on yhä iso lyömäpuukkonsa, kokonsa, käyttönsä ja vähän muotonsakin puolesta muinaissuomalaisen väkipuukon kaltainen eräelämässä tarpeellinen yleisase."
Saamelaisten ja poronhoitajien leuku on säilynyt muodoltaan samanlaisena mutta käyttötarkoitus on vuosien mittaan muuttunut. Enää ei hiihdetä porojen perässä, eikä tulen teko kairassa ole elinehto. Useimmat nykyleukuista tehdään lähinnä matkamuisto-, keräily- ja koriste-esineiksi.
Leukun kaksi yleistuntomerkkiä ovat suurikokoinen leveä terä ja kahvan kokoponsi eli paksunnos, joka estää sen luistamasta läpi käden silloin kun leukua käytetään lyömätyökaluna. Ruotsinkielessä leuku tunnetaankin nimellä "huggare". Pienempi lapinleuku, unna niibi, on mitoiltaan ja käytöltään hyvin samanlainen kuin perinteinen suomalainen puukko.
Lapin turistipuukkojen valmistus pääsi vauhtiin 1920-luvulla, kun pohjoiseen avattiin Jäämerentie ja alueen elinkeinoelämä vilkastui. Suuri merkitys puukkojen valmistuksessa oli Kauhavalta lähtöisin olleella luutyömestari Johannes Laurilla. Hän kehitti poronluun käyttöä sekä koriste-esineissä että puukoissa. Mallistoon tuli Lapin eksotiikkaa, josta yksi mielenkiintoinen esimerkkejä on Lapin noidan puukko, Welhonpuukko helistimineen.
Leukukirja tarkoituksena on luoda katsaus Lapin leukuihin ja puukkoihin, niiden eri malleihin ja kehitykseen poromiehen työkalusta korupuukoiksi, joista monet edustavat taidekäsityön huippua. Samalla on luotu lyhyt katsaus Lapin puukontekijöihin, joita vuosien saatossa on ollut satoja. Nykyisinkin Lapissa toimii Suomen suurin puukkotehdas ja useita seppiä, jotka valmistavat leukuja ja puukkoja matkailijoiden muistoesineiksi ja miksei myös käyttöesineiksi. Käsityötaidon ja perinteen ylläpitäjänä leukulla ja Lapin puukoilla on ollut ja on edelleen Pohjois-Suomelle suuri merkitys.