Kalevalaa on tulkittu suomalaisessa julkisessa keskustelussa melko kirjaimellisesti. Kalevalan naishahmojen tarinoissa on kuitenkin kerroksia, joiden huomaaminen vaatii lukijalta intuitiota - tai Lönnrotin ilmausta käyttäen - tiedon yöpuolen kuuntelua, selviää Piilolan väitöstutkimuksesta. Kaavamaisessa luennassa varsinkin eepoksen keskeisten naishahmojen, Ainon, Louhen, Marjatan ja Lemminkäisen äidin hahmojen koko syvyys on jäänyt oivaltamatta.

Erityistä huomiota Piilolan väitöskirjassa saa Aino, nuori neito, joka hukkuu ja muuttuu vedenneito Vellamoksi kuultuaan, että veli Joukahainen on luvannut hänet vaimoksi vanhalle Väinämöiselle.

1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun miestutkijat kiittelivät Ainon sielun hienoutta ja tinkimättömyyttä, vaikka se johtaakin hänen kuolemaansa. Viime vuosina tutkijat ovat, ymmärrettävästi, kiinnostuneet Ainoa enemmän kapinallisesta ja vapautensa säilyttävästä Vellamosta, Piilola analysoi. He ovat nähneet Vellamossa voimaantuneen ja oman äänensä löytäneen naisen, mutta kuinka kestävää Vellamon voima on, kun hän kuitenkin häviää ikiajoiksi aaltojen alle, siinä missä hänestä nykynäkökulmasta epäreilusti kauppaa tehneet miehet jatkavat seikkailujaan?

Piilola esittää, ettei Ainon taru pääty vedenneitomuodonmuutokseen tai Kalevalan lopussa tapahtuvaan sovitukseen, vaan siitä on kuultavissa pitkin eepoksen tarinaa kaikuja, jotka ilmenevät juonen outouksina ja epäloogisuuksina. Kysymyksiä herättää muun muassa se, miksi Aino muuttuu hukuttuaan vedenneito Vellamoksi ja näyttäytyy vain ja ainoastaan Väinämöiselle? Miksi suuri tietäjä Väinämöinen päätyy Vellamon kohtaamisen jälkeen itkuisena ukkopahana Pohjolaan Louhen hoiviin? Miksi Louhi hoivaa Väinämöistä ja pyytää tätä takomaan Kalevalan himotuimman taikakalun sammon? Entä mistä Marjatan vastasyntynyt poikalapsi tietää, että Väinämöisellä on ollut osansa Ainon kuolemassa?

Piilolan tulkinnassa Ainon taru saa huipennuksensa Kalevalan 41. runossa, jossa Väinämöisen kalanluisen kanteleen soitto keskeyttää päämäärätietoisen samporetken. Piilola esittää, että musiikin koskettavuus ei synny yksin Väinämöisen soittajantaidoista, vaan myös kalanluisesta soittimesta, joka kantaa mukanaan kaikuja Vellamoksi muuttuneen Ainon maailmasta.

Tavallaan Aino oli oman aikansa downshiftaaja: hän ei taipunut ulkoisiin odotuksiin eli rooliin vanhan tietäjän vaimona, vaan oli uskollinen itselleen. Kalanluisen kanteleen soittokohtaus on kuin välähdys hetkestä, jossa Ainolle tärkeä sisäinen maailma, eli tunteiden ja tiedon yöpuolen maailma, tulee vihdoin kuulluksi ja saa ilmauksensa koskettavana musiikkina. Osuvasti, ja Ainon maailmankuvan mukaisesti, tässä kohtauksessa Kalevalan päämäärätietoinen juoni taukoaa ja tekee tilaa lyyrisemmille sävyille ja elämälle tässä ja nyt.