Sosiaalisen yrityksen kehitys Suomessa on mielenkiintoinen ja yhä jatkuva prosessi, jossa ilmenevät sosiaalisen ulottuvuuden ja taloudellisen ulottuvuuden yhteensovittaminen ja toisaalta ristiriitaisuus. Sosiaalista yritystä on tarpeen tarkastella sekä suhteessa julkiseen palvelutuotantoon ja hyvinvointivaltion kehitykseen että yhteisötalouteen ja kolmannen sektorin muuttumiseen. Niin ikään kansainvälinen vertailu on olennaista selvitettäessä suomalaisen sosiaalisen yrityksen mallin piirteitä ja arvioitaessa mallin toimivuutta
Tekijät lähestyvät sosiaalisten yritysten lain mallia erityisesti hyvinvointivaltiollisen sosiaalipolitiikan laajentumisen, kansainvälisen vertailun sekä kolmannen sektorin kentän ja organisaatioiden muuttumisen näkökulmista.
Tiina Huotari tarkastelee laissa määrittyvää sosiaalista yritystä institutionalisoituna sosiaalipoliittisena innovaationa, jonka käyttöön ottamisella halutaan vastata kasvaneisiin työllistämistarpeisiin. Sosiaalinen yritys poikkeaa niin sanotusta perinteisestä säätiö- tai yhdistystoiminnasta, sillä siinä yhdistyvät jo lähtökohtaisesti kolmannen sektorin eettiset, markkinoiden liiketaloudelliset ja hyvinvointivaltiollisen julkisen palvelutuotannon periaatteet. Huotarin mukaan sosiaalista yritystä ei pidä ajatella vailla juuria olevana innovaationa, uutuutena, joka on irrotettu aiemmasta sosiaalipolitiikasta. Sen sijaan kyse on hänen mukaansa pikemminkin hyvinvointivaltiollisten toimintamallien laajennuksesta. Sosiaalisten yritysten avulla haetaan malleja sopeuttaa hyvinvointivaltiollisia periaatteita ja toimintatapoja uuteen yhteiskunnallisrakenteelliseen tilanteeseen. Prosessoituminen laiksi ei tapahtunut pelkästään yksimielisyydessä ja konsensuksessa. Huotari käsittelee lakivalmisteluprosessia eri toimijoide en välisenä neuvotteluna, jossa sosiaalisen yrityksen malli vähitellen institutionalisoitiin ja istutettiin hyvinvointi-valtioympäristöön.
Pekka Pättiniemi lähestyy suomalaisen sosiaalisen yrityksen lakia muiden Euroopan valtioiden lakien ja yhteisötaloudellisten traditioiden viitekehyksessä. Hän tarkastelee suomalaista sosiaalisten yritysten mallia suhteessa muihin eurooppalaisiin malleihin. Eurooppalaisten mallien viimeaikainen kehitys osoittaa, että laeilla tähdätään Euroopan laajuisesti kolmannen sektorin palvelukyvyn ja yhteiskuntien sisäisen integraation parantamiseen. Pättiniemen analyysi osoittaa, että suomalainen malli on eurooppalaisista ainoa, jossa voitonjakoa ei ole rajoitettu. Lisäksi sen sosiaaliset tavoitteet poikkeavat muista: se ei perustu kansalaisryhmän aloitteeseen, eikä siinä pyritä lähtökohtaisesti osallistamaan kaikkia toiminnassa mukana olevia organisaation asioiden hoitoon. Uutta ajattelua ja sosiaalisen yrityksen mallintamista eurooppalaisella kentällä edustavat brittiläiset yhteisöhyöty-yritykset ja niitä koskeva osakeyhtiölainsäädännön laajennus. Keskeistä niissä on yritysten hyöty tietylle alueelliselle yhteisölle tai ihmisryhmälle, kuten vajaakuntoisille tai pakolaisille. Niillä on omat alueelliset valvovat viranomaisensa, jotka vastaavat yritysten toiminnasta parlamentin säätämällä tavalla.
Miikka Pyykkönen tarttuu osiossaan muutokseen suomalaisessa kolmannen sektorin määrittelyssä. Ajatus "uudesta kolmannesta sektorista" ei perustu ensisijaisesti vapaaehtoisuudelle, intressi- ja identiteettipolitiikalle tai kansalaisyhteiskunnan aseman vahvistamiselle. Niiden sijaan kolmannen sektorin uusia arvoja ovat muun muassa julkisella sektorilla määriteltyyn palvelutarpeeseen vastaaminen sekä kilpailukyky ja sen edellyttämä organisatorinen tehokkuus. Toisin sanoen kolmatta sektoria määritellään entistä enemmän julkisen sektorin ja markkinoiden kielellä sekä niiden odotusten mukaisesti. Pyykkönen kuvaa artikkelissaan sitä, miten sosiaaliset yritykset ovat toimineet tämän kehityksen vetureina. Hän uppoutuu tapausanalyysissaan muutoksen organisatoriseen ulottuvuuteen.
Viidennessä luvussa kirjan kirjoittajat luovat yhteisen katsauksen siihen, missä suomalaisen sosiaalisen yrityksen mallintamisessa ja kolmannen sektorin muutoksessa ollaan tällä hetkellä. Luvussa käsitellään keväällä 2007 voimaan astuvaa sosiaalisten yritysten lakiuudistusta, ja lisäksi pohditaan viimeaikaisten työllistämistukijärjestelmää koskeneiden muutosten vaikutusta sosiaaliseen yrittämiseen. Kirjoittajat tarkastelevat myös sosiaalisen yritystoiminnan kehittymistä suhteessa kunta- ja palvelurakenneuudistuksen myötä yleistyvään tilaaja-tuottaja-malliin. Aivan yhteenvedon lopussa kirjoittajat pohtivat, jakautuuko suomalainen kolmas sektori perinteiseen ja uuteen, ja mikä on sosiaalisten yritysten merkitys tässä jaossa.
