Tertullianuksen (n. 160‒225) teokset ovat klassinen esimerkki siitä, miten teologi voi soveltaa oman aikansa filosofisia työkaluja paljastaen samalla kristillisen jumalkuvan paradoksaalisen luonteen. Teokset Periaatteet harhaoppisten arvioimiseksi (De praescriptione haereticorum) sekä Vastakirjoitus Prakseaalle (Adversus Praxean) avaavat näkymän aikaan, jolloin kristillisen opin ja identiteetin hahmottuminen saivat ratkaisevan suunnan. Edellisessä esitetään kirkon historiassa ensimmäistä kertaa kattavasti sekä apostolisen tradition periaate että se, miten sitä on ollut määrä tuolloisessa tilanteessa soveltaa. Jälkimmäinen puolestaan on ensimmäinen tunnettu teologisesti perusteltu analyysi kristillisestä kolminaisuusopista, jonka vakiintuminen vei vielä vuosikymmeniä. Oppineen juristitaustaisen teologin töistä huokuu myös klassisen retoriikan hallinta.