Se, mitä suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan paikallisuus on ja mitä se voisi olla, välittyy tarkastettavana olevaan tutkimukseen sekä kunta-alan organisaatioiden muutosilmiöiden että kansainvälisen tutkijayhteisön piirissä käydyn, eurooppalaista paikallisuutta ja globaalin yhteiskunnan kehitystendenssejä koskevan keskustelun kautta. Tutkimus jäsentää paikallisen hyvinvointi- ja demokratiatulkinnan vaihtoehtoisen sopimuksellisuuden suuntaa julkisen sektorin kriisitendenssien toiminnalliseen ja käsitteelliseen yhteyteensä palauttamisen pohjalta. Tutkimusote on dekonstruktiivinen ja eettispoliittinen, globaalin ajan hallinnan autonomian ja paikallisen politiikan ennakkoedellytyksiä hahmottava, mutta samalla modernin paikallisen konkreettisessa ja historiallisessa yhteydessä jäsentyvä. Paluu modernin valtion ja kunnallishallinnon juuristoon nostaa esiin nykyisen hallinnan monikertaisten modernisaatiotulkintojen sumean ja yhteiskunnan eheyden näkökulmasta riskialttiiksi muuntuneen verkon. Yksi hyvin konkreettinen kehityskulku on siinä suhteessa julkisen sektorin tehtävissä tapahtunut muutos. Kun valtio tunnistaa oman tehtävänsä vain talouden ennakkoedellytysten luomisen kautta, katoaa myös rakenteiden rakenteita ja politiikan politiikkaa koskeva vastuu. Se, että 1990-luvun hallitukset luopuivat meillä hyvinvointivaltion käsitteestä ei ole siten mikään pieni muutos, vaikkakaan ei avainasemassa yhteiskunnan kokonaiskehityksen ymmärtämiseen nähden. Suomalaisen yhteiskunnan neomodernisaation rinnalle sijoittuva tulkinnallinen katkos tulee ymmärrettäväksi vasta useampien samanaikaisten ilmiöiden, asioiden ja suhteiden sekä hallinnan eri tasojen toisiinsa liittymisen kontekstisen tarkastelun kautta. Yksi niistä on sosiologisessa keskustelussa paljon esillä ollut modernin yhteiskunnan rakennefunktionalismi, joka kääntyy teollisten ja työnjaollisten rakenteiden murtuessa hajottavaksi, siten että yksi modernisaatio loveaa toista. Niinpä myös sillä, että kunta- ja palvelurakenteen uudistus halutaan alistaa taloudelle ja samalla toinen toisilleen, on kyllä käytännölliset perustelunsa. Tutkimus osoittaa kuitenkin selvästi sen, että sellainen tulkinta on ideaalinen ja ei kestä todellisuustestiä. Hyvinvointivaltion ja kunnallishallinnon järjestelmätulkintojen dekonstruktiivinen purkaminen tuo esille sen, että hallinto ja lainsäädäntö voivat olla yhteiskunnallisesti viivästyneitä myös itseensä spontaanisti sisällyttämiensä jakojen ja käsitteellistämistapojen vuoksi. Tämä selittää pitkälle myös suomalaisen hyvinvointi- ja kuntapolitiikan rakenne-, rahoitus- ja suoritekeskeisyyttä sekä suuntautumista vain yhden asian, panos-tuotos -tehokkuuden mukaan. Toinen puoli todellisuutta näyttäytyy siinä, että tuo episodinomaisena jäsentyvä hallinta on johtanut ilmitehokkuudestaan huolimatta käytänteisiin, jotka ovat olleet tuotannollisesti tehottomia ja sosiaalisesti hajottavia. Onhan se sallinut mm. laajamittaiset organisaatiouudistukset vain itsensä toimeenpanon vuoksi, samalla kun on laiminlyöty todellisten tehtävien ja ongelmien ala. Yksiulotteinen, talouden hallintaan fokusoituva ajattelu suosii keskittymistä kohti suurempia ja entistä tehokkaampia talouden ”leirejä.” Niinikään sille ovat leimallisia evidenssihakuiset, toiminnan organisaatiofunktioita tukevat prosessit kuten mm. palvelujen priorisointi, tiimiorganisoituminen ja tulospalkkiokäytännöt. Kun luovutaan tarkoituksen ja tehtävien määrittelystä, esille nousee rakennetta koskeva puhe. Niinpä kuntademokratiakin on saanut talouden metodin osan. Politiikan ja hyvinvointitulkinnan toiminnallista ja käsitteellistä perustaa koskeva analyysi tuo tässä tutkimuksessa esille myös sen, että sellainen tulkinta laiminlyö yhteisön suojelun ja elämän ennakkoedellytysten lisäksi tilan, ajan ja paikan käsitteen ja siten myös sukupolvien väliset erot. Siksi se on vääristynyttä. Tutkimus osoittaa myös sen, että suomalaisen kuntajärjestelmän ja siihen liitetyn itsehallintokäsitteen muutoksen rinnalle sijoittuu demokratian kannalta kauaskantoinen muutos, jossa hyvinvointipalvelujen tuottamisessa on siirrytty asteittain selektiivisten, esijuridisten tulkintojen suuntaan. Sellainen tulkinnallisuus tulee esille yhtä lailla hallitusohjelmissa kuin palvelujen uusmuotoilussa, alueiden kehittämisessä ja kuntarakenneuudistuspuheen kautta. Jos 1990-luvulla voimansa saanut kehityssuunta jatkuu, yhteiskunnalla on kuljettavanaan demokratian kannalta hyvin kyseenalainen, minimivaltion ja absoluuttisen hallinnan suuntaan vievä massayhteiskunnan tie. Operatiiviseksi tulostaloudeksi organisoituneen hallinnan kritiikki onkin kohdistettavissa hyvinvointivaltion ja kunnallishallinnon järjestelmätulkintojen toimivuuden näkökulmasta tarkasteltuna ennen muuta siihen, että se ei kykene tarttumaan toiminnan ei-aiottujen seurausten eikä myöskään omien tulkintavajeidensa alaan. Niinpä se mahdollistaa mm. sen, että hyvinvointipalvelujen tehostamista jatketaan sellaisessakin tilanteessa, kun tehokkuus kääntyy itseään vastaan ja kustannukset, inhimilliset ja taloudelliset, kasvavat kaiken aikaa. Sellainen tulkintamalli on koko julkisen sektorin perustehtävään sovellettuna tämän tutkimuksen pohjalta yhteisöekologinen riski. Vain talouden kehykseen palautuva relativistinen tulkinta on väistämättä väkivaltaista. Tutkimus tuo monin eri tavoin esille sen, että julkisen sektorin operatiiviset tulosketjut eivät vain hajota hyvinvointikäytäntöjä. Ne muuttavat myös poliittisen hallinnan paikkaa ja tilaa. Tämä on laajemminkin modernin funktionalismin nurja puoli, joka ei ole tavoitettavissa eikä voitettavissa pelkästään metodisin keinoin. Operatiivisena taloutena paikkansa ottava hallinta on yhteiskuntakehityksen kannalta huolestuttava kehityspiirre myös siksi, että sellainen ajattelutapa viittaa poliittisen filosofian kontekstissa totalitäärisen hallinnan mahdollistumisen suuntaan. Toimitaan siis asia ja uudistus kerrallaan, talouden pakkoon vedoten ilman, että kyetään tarttumaan tuosta tulkintamallista itsestään aiheutuvien ongelmien alaan. Hyvinvointivaltion ja kunnallishallinnon järjestelmätulkintojen dekonstruktiivinen purkaminen tuo näkyviin myös oikeudellisen tulkinnan ennakkoedellytyksen muutoksen ja operatiivisen tulostalouden välisen suhteen. Siksi on huolestuttavaa, että julkisen sektorin rakennemuutoksia halutaan toteuttaa edelleenkin immuunin järjestelmän organisaatioperiaatteiden mukaan, mikä merkitsee käytännössä sitä, että muita kuin taloudellisia tekijöitä ei oteta lukuun. Tuon tulkinnan väkivaltainen puoli on siinä, että se kykenee etenemään omalla voimallaan kielteisten tekijöiden ennakoinnin ja artikuloinnin avulla ohittaen toiminnan suuntaamiselle tärkeät asiat ja suhteet institutionaalisten ja eksistentiaalisten riskien kustannuksella. Sellaisen tulkintastrategia on tuhoisa jo pelkästään sen tähden, että se ei ota huomioon niitä sosiaalisia, kulttuurisia ja ekologisia tekijöitä, joista riippuu uusien järjestelmien ja viime kädessä myös yhteiskunnan ja elämän jatkuminen. Tutkimus nostaakin hyvinvointivaltion ja kunnallishallinnon järjestelmätulkintojen tuotannollisten perustelujen rinnalle myös kysymyksen siitä, missä yhteydessä kansalaiset voivat tarkastella neomodernin, toimenpide- ja tuloskeskeisen valtion valtaa, silloin kun se tulkitsee omaa suvereenisuuttaan yhä enenevästi vain talouden poikkeustoimien ja/tai vain markkinoiden mahdollisuuksia ennakoivien hypoteettisten kaavojen kautta – jopa itsehallintojärjestelmään nähden. Juuri niin vain talous- ja tuottavuuskriteereihin pohjautuva kunta- ja palvelurakennetulkinta toimii. Yhteiskuntaamme liitetyn tosiasiallisen ja ideaalisen välinen jännite tiivistyykin tutkimuksessa tulkinnalliseksi malliksi, jossa korostuu yhteisökäsityksen reaalisuuden vaatimus ja kysymyksenasettelu siitä, kuinka voisimme puolustaa omaa olemassa oloamme ja elinpiiriämme massayhteiskunnan kulttuurista autioittamista ja demokratian ohenemista vastaan. Paikallisen hyvinvointiyhteiskunnan vaihtoehtoinen sopimuksellisuus saa käytännölliset ja organisatoriset perustelunsa sitä kautta. Uusi, nykyistä täydentävä tulkinta ei ole kuitenkaan mahdollista ilman demokraattisen neuvottelun ja jaetun johtajuuden itselleen tarvitsemaa tilaa. Tulkinnan kontekstia koskeva kysymyksenasettelu viittaa taas eettisen ja ekologisen valtion suuntaan. Globaalin ajan talouden ja modernin, oikeuden käsitteeseen perustuvan hallinnan vaatimusten yhteensovittaminen edellyttää tässä tutkimuksessa tehdyn analyysin pohjalta moniulotteista, toiminnan horisontaalisen ja vertikaalisen ulottuvuuden tunnistavaa tulkintaa. Paikallisen hyvinvointiyhteiskunnan mahdollistuminen liittyy toimijoiden ja toiminnan välisten suhteiden arvioinnin lisäksi myös paikallisen ja kosmopoliittisen yhteisön näkyväksi tekemisen muotoihin ja tapaan. Näin paikallisen hyvinvointi- ja itsehallintotulkinnan rekonstruktio kutsuu esiin tulkinnan rajoja koskevan kysymyksenasettelun ohella myös eurooppalaisen ja globaalin hallinnan ylirajaiset rakenteelliset ja kulttuuriset piirteet. Tutkimus avaa myös näkökulman siihen, missä suhteissa voisimme siirtyä tuotannollisten tekijöiden väline-keino -hallinnasta yhteisöllisen elämänperustan vahvistamisen ja myönteisen hyvinvoinnin kehyksen etsimisen suuntaan. Ilman tulkinnan kontekstin jatkuvuutta emme voi kuitenkaan tarttua reaalisten tapahtumien ja suhteiden alaan. Sellainen huolenpito ja vastuun kantaminen on pohjoismaisen yhteiskuntamme henkiseen ja sosiaaliseen perintöön sekä modernin hallintokäsitteen oikeutta kunnioittavaan lähtökohtaan nähden velka traditiolle ja samalla velvollisuus. Siinä keskustelussa pitäisi tieteenkin löytää ja ottaa oma paikkansa niin ajattelun ajattelemista koskevan vastuun kuin oman tehtävänsäkin määrittämiseen nähden. Kun tarkastellaan tieteen käytäntöjä hyvinvointivaltion ja kunnallishallinnon järjestelmätulkintojen dekonstruktiivisen ja strategisen analytiikan näkökulmasta, on kohdattava myös se, että tietoisuus käsitteellisten käytäntöjen perusluonteesta, muutoksista ja muuttamisen edellytyksistä on yhteiskunnan julkisen aluetta koskevan muodonmuutoksen ymmärtämisen yksi välttämätön edellytys. Tiedettä tai tieteen välineellisyyttä ei voi kuitenkaan yhteisöllistä todellisuutta koskevan tulkinnan vinoutumisesta tai viivästymisestä sinällään syyttää, mutta filosofian ja kriittisen arvioinnin puutteesta kylläkin. Toinen, tutkimuksenkin haasteena konkreettisempi asia on se, mitä toimijoilta ja toiminnalta voidaan kulloinkin edellyttää tulkinnan täydentämisen suhteen. Joudumme siis puhumaan asioiden ymmärtämisen ja kirjoittamisen tavoista sekä niiden jäljistä yhtä lailla nykyiseen kuin tulevaankin tulkintaan nähden. Myös kysymys kysymisen tarpeesta ja oikeutuksesta jää. Eiväthän yhteiskunnallisesta sisällöstä puhdistetun hallinnan mukanaan tuomat riskit ole vältettävissä eivätkä voitettavissa vain talouden käytänteiden muuttamisen avulla. Valtion hallintaan liitetyn laillishallinnollisen käsitteistön uusmuotoilu on myös tieteen perussitoumuksia sivuava asia, vaikka suomalainen hyvinvointi- ja kuntatutkimus onkin ollut siinä suhteessa jokseenkin vaitonaista. Dekonstruktiivisessa tutkimuksessa ei voi välttää sellaista kysymyksenasettelua. Paikallisen hyvinvointi- ja demokratiatulkinnan perusteltavuus on väistämättä myös tieteen omaan paikanvaraukseen palautuva haaste. Niinpä jatkotutkimukselle avoimeksi jää tämän tutkimuksen pohjata mm. sen kysyminen, millä kriteereillä voimme puhua markkinaistuneen yhteiskunnan oloissa tieteen avustavasta roolista yhteiskunnan hallinnan käytäntöjen muotoutumisessa ja missä suhteissa sen pitäisi kantaa huolta myös omien, moninkertaisten, osin toki uudelleenkirjattujen mutta kontekstiinsa nähden paljolti tunnistamattomiksi ja argumentoimattomiksi jääneiden jälkiensä suhteen? Nämä kysymykset ovat tärkeitä juuri korjaavan ja nykyistä tulkintaa täydentävän näkökulman tavoittamisen tähden.