Väitöskirjan tavoitteena on ollut tutkia roomalaista sotataitoa aikavälillä 491-636. Ensisijaisena tutkimuskohteena on ollut roomalainen taistelutaktiikka ja sen tehokkuus. Taktiikka on jaettu kampanja-, jalkaväki-, ja ratsuväkitaktiikan alakysymyksiin. Sen lisäksi on tutkittu strategiaa, epätavallista sodankäyntiä, piiritystaktiikkaa ja merisodankaäyntiä. Tutkimustulokset on saavutettu vertailemalla aikakauden historioitsijoiden tekstejä, sotamanuaaleja ja muita lähteitä. Tutkimuksessa on käytetty armeijan tehokkuden selvittämisessä apuna sotilaallisen organisaation tehokkuuden käsitettä joka pohjautuu pääosin Allan R. Milletin, Murray Williamsonin sekä Kenneth Watmanin luomaan malliin. Tutkimuksen perusteella voidaan päätellä että Rooman armeija oli sotilaallisesti tehokas strategisella tasolla kun johdossa oli kyvykäs keisari. Tavoitteena oli yleensä saavuttaa sotilaallinen ylivoima valitulla rintamalla mistä johtuen aikakauden kenttäarmeijat saattoivat olla (toisin kuin yleensä luullaan) huomattavankin suuria. Jos tämä ei ollut mahdollista turvauduttiin sissisotaan, diplomatiaan, liittolaisten hankkimiseen ja linnoitusten hyväksikäyttöön.

Tutkimus on myös osoittanut että Roomalainen armeija oli yleensä tehokas myös taktisella tasolla. Sen pitkät sotilaalliset perinteet yhdistettynä valmiuteen omaksua vihollisilta hyödylliseksi koettuja asioita takasi sille yleensä etulyöntiaseman. Roomalainen piiritystekniikka oli aikakautensa tehokkainta. Sen laivasto oli aikakautensa voimakkain mikä takasi sille meriherruuden välimerellä. Roomalainen ratsuväki oli aikakautensa monipuolisin ja tehokkain. Se kykeni sekä kauko että lähitaisteluun niin jalkaisin kuin ratsainkin. Myös roomalainen jalkaväki kykeni sekä kauko- että lähitaisteluun. Toisin kuin yleensä luullaan jalkaväen falangitaktiikka ei ollut jäykkää ja tehotonta. Yksittäiset yksiköt kykenivät itsenäiseen toimintaan. Tästä huolimatta roomalaisessa taktiikassa oli myös omat heikkoutensa. Jälkimaailman kannalta näistä merkittävin oli mahdollisuus ratsuväen osalta joutua mottiin jos se seurasi vihollista liian kauaksi omasta jalkaväestä. Tämä oli osasyynä roomalaisten tappioon muslimeille Jarmukissa vuonna 636 ja siten islamin uskon leviämiseen aina eurooppaan asti.