Puheenvuorossa he, joita ei koskaan kuultu - alkoholistien lapset, puolisot, lähimmäiset

Päihteiden väärinkäyttö kulkee suvussa. Sukupolvi toisensa jälkeen kantaa häpeää. Kirjallisuushistoria on täynnä loistavia juoppoja. Päihteiden väärinkäyttäjä on keskiössä, ja naiset nähdään yhteiskuntaluokasta riippumatta läheisriippuvaisina vaimoina. Mutta nyt esiin astuvat alkoholisti­perheiden lapset ja antavat oman todistuksensa: nyt puhumme me, jotka elimme hylättyinä, puutteessa, pelon, rajattomuuden ja turvattomuuden vallassa. Kaaos, väki­valta. Kaipuu, suru. Häpeä. Kaikki me elimme hiljaisen tottumuksen alamaisina. Jotkut antoivat anteeksi ja uuden mahdollisuuden. Valvoimme, tuimme, anelimme, rukoilimme. Uskoimme, että syy oli meidän, kun epäoikeudenmukaisuudet myrkyttivät juomaveden ja sivuseikat paisuivat äkkiä käsikranaateiksi jotka lensivät huoneen poikki. Löysimme äitimme tajuttomina eteisen lattialta. Isämme hyppäsivät alas sillalta. Sisaruksemme joutuivat hasispsykoosiin. Emme kutsuneet enää kotiin kavereita. Odotimme hyvää haltijatarta. Meistä tuli mykkiä tai sabotöörejä. Toisille itsemurha oli ainoa pakotie.

Joka kymmenes suomalainen on alkoholisti. Alkoholismi vaikuttaa syvästi jokaisen alkoholistin lähimmäisen elämään. Kuinka paljon alkoholisteja maailmassa on? Kuinka monta narkomaania? Lähimmäisiä on lukemattomia. Mutta vähättelemättä päihteiden väärinkäyttäjän kanssa elämisen tuskaa ja eloonjäämistaistelun kovuutta, on todettava: kaiken vaikean ja tuskallisen keskellä on myös hyvää. Jos me lähimmäiset - puolisot, vanhemmat, isovanhemmat, sisarukset ja lapset - saamme tilaisuuden parantua, meille avautuu kokonainen mahdollisuuksien valtameri. Kuinka monta meitä voi olla?

Lähimmäisen huhtikuu jatkuu siitä mihin Köyhän lokakuu päättyi.