Tamperelaisen Solina Riekkolan (s. 1986) esikoisteos tuo omaperäisen ja absurdin maustesekoituksensa kotimaiseen nais- tai tyttörunouteen. Se on tuore ja humoristinen pyrkimys kuvata parisuhteen mahdottomuutta. Näiden proosa­runojen naiskertoja ei tahdo kesyyntyä tai juurtua paikoilleen vaan rehevöityä; kasvattaa limojaan ja venyä loputtomiin.

"Olen ainavihanta. Kuusi tai muratti, nahkeatukkainen sianpuolukka. Pehko kihartuu latvasta, syyt ovat hormonaaliset. Istuin linja-autossa ja huomasin, että olemme lihaseuloja. Päissämme on onteloittain autiota tilaa! Meissä on hammaskiveä kuten puussa kääpää, ja pisamien mielivalta levittäytyy har­tioille. Ranteita kolottaa, sitten rustoja. Kipu kasvaa kaulaan ja kukkii siinä. Mieltään ei voi hallita, eikä käsiään. Huulipuna versoaa leualle ja hengettömät varisevat. Onko ­jakauksella todella väliä? Keskellä vai sivussa. Pinni, ei pinniä, rusetti? Pikkusormeni ei tottele minua ja vieraus leviää koko käteen."