Teatterin- ja draamantutkimus on hyvä esimerkki tieteen alalajista, jonka tutkimus voi ongelmakeskeisesti mutta ennakkoluulottomasti ylittää perinteisen tieteiden rajan. Voidaankin puhua teatteritaiteen tutkimuksen lisäksi teatteritaiteella tutkimisesta. Teatteri on käsittelytavan vapauden, mahdollisuuksien ja mielikuvituksen vuoksi voimakas oppimisen väline. Kukin osallistuja voi itse valita oppimistapansa ja suhtautumisensa yhteiseen teatteriprojektiin juuri sellaisena, kuin itselle parhaiten sopii.
Tutkimuksen tehtävänä oli etsiä vastauksia, miksi joku harrastaa teatteria, miten eri teatterinharrastajien harrastusmotiivit eroavat toisistaan, millainen on onnistunut tai epäonnistunut näytelmänvalmistusprosessi ja millaista taiteellista oppimista tapahtuu teatteriesityksen valmistusprosessin aikana. Tutkimusongelmat ovat empiirisiä. Kvantitatiivinen tutkimusmenetelmä painottuu motiivien tutkimisessa (aineistonkeruumenetelmänä lomakekysely). Onnistumista/epäonnistumista ja taiteellista oppimista selvitettäessä korostuvat kvalitatiiviset tutkimusmenetelmät (aineistonkeruumenetelmänä eläytymismenetelmä ja teemahaastattelut), joita kvantifioidaan lisäinformaation löytämiseksi ja esittämiseksi.
Teatterinharrastajat ovat hyvin tietoisia omista harrastusmotiiveistaan ja oppimiskokemuksistaan vaikka välttämättä eivät tule sitä usein ajatelleeksi. Tuloksista on nähtävissä teatterin käyttökelpoisuus elämään liittyvien ilmiöiden tutkimisessa ja vuorovaikutukseen ja sosiaalisuuteen perustuvien kykyjen kehittämisessä. Vastaajat ovat ottaneet voimakkaasti kantaa teatterin välineelliseen arvoon ja merkitykseen. Teatteri voidaan nähdä keinona vaikuttaa ihmisten käsityksiin, asenteisiin, ajattelutapaan ja toimintaan. Verrattaessa teatterinharrastajien motiiveja musiikin ja kuvataiteen harrastajiin, voidaan teatterinharrastajien motiivien todeta olevan selvästi toisenlaiset kuin muilla taideharrastajilla. Teatteriharrastajien tärkeimmät syyt harrastaa teatteria ovat: Onnistumiskokemusten ja myötäelämisen tarve, Halu oppia uutta, Mielikuvituksen ja ilmaisutaitojen kehittäminen, Viihtyminen, Terapeuttiset vaikutukset, ja Kokemusten tarve, Motivoiva asenne, Esiintymistarve, Ammatilliset motiivit, Hyväksytyksi ja huomioon otetuksi tulemisen tarve, Halu toimia ja erottua yksilönä, Kontaktimotiivit, Turvallisuus sekä Suoritusmotiivit.
Vapaaehtoisuuteen perustuva teatteriharrastus on paljolti sisäisen motivaation seurausta, ja koska toiminta on päämääräsuuntautunutta ja harrastajat olettavat sen tuovan edistymisen ja onnistumisen kokemuksia ja siten auttavan henkilökohtaisten tavoitteiden saavuttamisessa, toiminta on todennäköisesti useiden motiivien summa. Yksi tärkeimmistä seikoista teatteriharrastuksessa ja teatteri-ilmaisun opetuksessa on se, että ohjaaja, oppilaat ja näyttelijät ovat innostuneita teatterin tekemisestä. Juuri teatteriharrastukselle ominaiset motiivit vaikuttavat erityisesti innokkuuteen. Tutkimuksen perusteella on voitu nähdä, millaisia painotuksia kullakin teatteriharrastusmotiivilla on ja miten eri taustamuuttujat (ikä, sukupuoli, harrastuksen kesto ja asiantuntijuustaso) vaikuttavat motiivien intensiteettiin. Tulosten pohjalta on mahdollista tehdä teatteri-ilmaisun opetukseen erilaisia painotuksia, jotta opetus ja toiminta kohdentuisivat motivoivammin teatterintekijöihin. Kun ohjaajalla on tiedossa näyttelijöiden perimmäiset motiivit teatteriharrastukselle, hänellä on mahdollisuus ottaa ne huomioon ja siten vahvistaa niitä ja nopeuttaa näyttelijöiden sitoutumista prosessiin jo näytelmän orientoitumisvaiheessa.
Kaikenikäiset teatterinharrastajat etsivät harrastuksessaan onnistumisen kokemuksia. Teatteri tarjoaakin parhaimmillaan hyvän kanavan onnistumiskokemusten luomiselle. Onnistumisen kokemus vahvistaa itsetuntoa ja tekee siten ihmisestä henkisesti kestävämmän. Teatterista saadaan aineksia myös omakohtaisten kokemusten käsittelemiseen ja niistä selviämiseen. Varsinkin näytelmät ja niiden roolihenkilöt ja toiminta näytelmässä antavat harrastajille mahdollisuuden reflektoida omaa elämää ko. näkökulmasta ja etsiä niiden kautta itselle uusia toimintamalleja tai reittejä ulos vaikeista omaan elämään liittyvistä tilanteista.
Jokainen harrastajateatteriesityksen valmistusprosessi esityksineen on erilainen johtuen prosessiin sitoutuneiden henkilöiden erilaisista teatteriharrastusmotiiveista, erilaisista ohjausmetodeista, työryhmän sosiaalisista suhteista, näytelmän erityispiirteistä, esitystilasta, yleisöstä ja muista vastaavista seikoista. Harrastajateatterit ovat toimineet jo pitkään prosessitiiminomaisesti esityksiä tuottaessaan. Esitystä varten teatterin sisällä syntyy ryhmä, jota voidaan täydentää ulkopuolisilla (ohjaaja, lavastaja, säveltäjä, muusikot, koreografi jne.) erityistaitojen tarpeen mukaan. Teatteriryhmä voidaan perustaa myös varta vasten jotain tiettyä projektia varten. Teatteriryhmän kehittyminen toimivaksi tiimiksi teatteriesityksen valmistusprosessin kuluessa on monimutkainen prosessi. On hyvin tärkeää oppia tuntemaan sitä prosessia, jossa hyvin heterogeenisestä, epämääräisestä ja toisiaan tuntemattomien ryhmästä kehittyy joustavaan ja tehokkaaseen yhteistoimintaan pystyvä tiim! i.
Näyttelijät pitivät onnistunutta teatteriesityksen valmistusprosessia ensisijaisesti ohjaajan ja näyttelijöiden yhteisenä ansiona. Ohjaajat pitivät onnistunutta teatteriesityksen valmistusprosessia ensisijaisesti omana ansionaan. Näyttelijöiden mukaan epäonnistunut teatteriesityksen valmistusprosessi oli ensisijaisesti ohjaajan ja näyttelijöiden yhteistä syytä. Ohjaajien mukaan epäonnistunut teatteriesityksen valmistusprosessi oli ensisijaisesti näyttelijöiden syytä.
Eläytymisessä koettujen oppimiskokemusten saavuttaminen oikeassa prosessissa on mahdollista. Näyttelijät oppivat prosessin aikana eniten Elämys- ja vuorovaikutustietoon liittyviä asioita. Elämys- ja vuorovaikutustieto käsittää ne oppimisprosessit, jotka liittyvät oppilaan suhteeseen ympäröivään sosiaaliseen kenttään lähtien omasta itsestä teatterin tekijöiden yhteisön kautta aina laajempiin piireihin. Samaan yhteyteen liittyvät keskeisesti kaikki ryhmän yhteishenkeen, kommunikaatioon ja toisen kunnioittamiseen liittyvät seikat sekä ilmiöiden ymmärtäminen elävästä elämästä ja maailmasta sellaisena, kuin se on. Tämän kautta oppilas saa teatterityölleen ja elämälleen uusia merkityssisältöjä ja päämääriä.
Ohjaajilla eniten oppimiskokemuksia on luokassa Käsite- ja mielikuvatieto, joka on ohjaajan oman esteettisen merkitysjärjestelmän rakentumista. Ko. oppimisluokkaan kuuluu, että oppilas hahmottaa näytelmän valmistusprosessin kokonaisuudeksi ja itsensä prosessin kussakin työvaiheessa suhteessa kokonaisuuteen ja osana työryhmää. Hän ymmärtää teatterin tekemisen syy- ja seuraussuhteita ja oppii sijoittamaan oman teatterin tekemisensä laajempiin teatteri- ja kulttuurikehyksiin.
Tutkimustulosten pohjalta on kehittynyt malli teatteri-ilmaisua opiskelevan oppilaan oppimisen arvioinnin perustaksi. Oppimisen arviointi perustuu oppilaan itsereflektioon, mutta siihen liittyy myös usean oppilaaseen ja oppimistapahtumaan kytkeytyvän henkilön suorittama arviointi. Taiteellisen oppimisen kartoittamiseen tulisi käyttää useaa tiedonhankintamenetelmää (menetelmällinen triangulaatio).
Tutkimus tarjoaa uutta tietoa siinä kehyksessä, johon se on rajattu. Se antaa harrastajateattereille ja kouluille lisätietoa teatteri- ja draamakasvatussuunnitelmien kehittämiseen. Tällöin tulee ottaa huomioon harrastajien dynaamiset ja vaihtelevat motiivit, oppimistarpeet ja tavoitteet, prosessin merkitys näyttelijöille oppimistarkoituksessa ja prosessin arviointi osana elinikäistä ja omaehtoista oppimista. Taiteellisen oppimisstrategian tunteminen helpottaa opetussuunnitelman ja tavoitteiden laatimista sekä toiminnan arviointia.
Tulevaisuudessa on yhä tärkeämpää järjestää lapsille ja nuorille nykyistä enemmän korkealuokkaista teatterikasvatusta sekä kouluissa että harrastajateattereissa. Kouluissa taitoaineiden opetus on turvattava ja luotava teatteri-ilmaisulle pysyvä jalansija opetettavien aineiden joukossa. Tämä osaltaan vähentäisi kouluissa sellaista lasten ja nuorten huomioon otetuksi tulemisen tarvetta, joka koetaan häiriökäyttäytymisenä. Teatteri olisi myös mitä parhain sisältö koulujen iltapäiväkerhotoiminnalle. Koulujen/päiväkotien ja harrastajateattereiden yhteistyötä voitaisiin kehittää enemmän siihen suuntaan, että se hyödyttäisi tasapuolisesti molempia tahoja, sekä teattereita että oppilaitoksia, ja sitä kautta jokaista teatterin tekijää yksilötasolla. Näin positiivinen tietoisuus teatterikasvatuksesta lisääntyisi ja saisi aikaan teatterin sekä päiväkodissa ja koulussa tapahtuvan teatterikasvatuksen osalta myönteisiä yhteistyönäkymiä.
Luokan oman opettajan ei aina ole helppo opettaa teatteri-ilmaisua. Teatteri on niin kokonaisvaltainen taiteen laji, että oman ”taajuuden” kääntäminen teatteriksi ei tapahdu hetkessä. Se ei myöskään tapahdu hetkessä oppilailla. Myöskään koulujen tilat ja niiden muu käyttö ei useinkaan inspiroi teatterin tekemiseen. Siksi olisi kartoitettava oppilaiden mahdollisuus tehdä teatteria paikallisten teattereiden tarjoamissa tiloissa. Kuntien tulisi palkata kouluille kiertäviä teatteri- ja draamapedagogeja teatteri-ilmaisun opettajiksi ja ohjaajiksi. Opettajan kelpoisuusvaatimukset on määritelty Taiteen perusopetukseen liittyvissä lainkohdissa. Kouluhallinnon haluttomuus järjestää yhtenäistä teatteri- ja draamaopetusta kouluissa on saanut harrastajateatterit aktivoitumaan ja useat harrastajateatterit ovatkin ottaneet hoitaakseen taiteen perusopetukseen kuuluvan teatteri-ilmaisun opetuksen. Mielenkiintoisen foorumin teatterin tekemiselle antaa tietotekniikka, joka myös mahdollistaa digitaalisen teatteritaiteen tekemisen.