Olli Sinivaaran toinen runokokoelma Palava maa tekee havaintoja valosta, väreistä ja kielestä. Kokoelma lumoaa ja saa näkemään värien spektrin uudella, vavahduttavalla tavalla.

Runot puhuvat luonnossa syntyvistä jäljistä – ruohon vihreästä, pisaroiden kehistä ja lumen kiteistä – ja pohtivat, miten ihminen elää näiden merkkien keskellä. Tai oikeammin, miten sanat ja kuvat, runous elää näistä luonnon merkeistä. Sinivaaran kokoelmassa runo on kielen kävelyä, puiden latvoissa liikkuvaa valoa.

Sinivaara jatkaa esikoisteos Hiililiekissä esiin puhjenneita teemoja. Säkeiden ja lauseiden peilautuvat rakennelmat johdattavat kohti monipolvisia merkityksiä ja herättävät kielen eloon. Jokainen runo sisältää valoa ja värejä, jotka rinnastuvat kielen puhkeamiseen.

Palava maa liikkuu luonnosta myös ihmisen muovaamaan ympäristöön, betonin, toimistojen ja voimalaitosten sekaan. Tämä ympäristö vertautuu sanoihin, joiden on ollut pakko luovuttaa, siirtyä luonnosta kahlittuun. Ne ovat hylätyn valon maisemia.

Runojen ihmeellinen taika piilee Sinivaaran taidossa kirjoittaa siitä, mitä oikeastaan ei voi sanoilla kuvata. Palava maa kysyy ”Mikä tässä on maailmaa ja mikä sinua?” ja vastaa ”liikkuvat”. Kieli luo oman maailmansa, ja maailmasta syntyy kieli, runon liikkuvien kuvien kieli.