Olli Sinivaara luo esikoiskokoelmassaan Hiililiekki - romantiikan parhaiden esikuvien mukaisesti - komeasti maailmaa sellaisena kuin se on tässä ja nyt. Runojen keskeinen tapahtuma on kieleen tulemisen ja kielestä poistumisen liike. Kieli ja maailma syntyvät yhtä aikaa.

Kieli on Sinivaaralle ruumiillis-konkreettinen paikka, johon runossa mennään ja josta runon lakattua jälleen tullaan pois. Jokainen runo on hänelle kielen syntytapahtuma tai alkuperä pienoiskoossa: runossa ihminen tulee kieleen, aistimus ja kokemus pukeutuvat sanoiksi. "Välähdyskuva elämästä on suurin pimeys. Siitä kaikki kirjoitus syntyy ja sen takia aina kuolee varhain, kuin kuva."

Sinivaaran kokoelmassa on kyse rehellisyydestä hetkelle ja niille ehdoille joita tuo hetki kielelle asettaa. Tässä mielessä Sinivaara onkin mitä kantaaottavin runoilija. Kokoelman keskeinen väite kuuluukin: runous on aina hiljaista ja epäsuoraa, ja näin ollen se mahdollistaa totuuden välittämisen ja siitä välittämisen tavalla, joka ei kavalla kumpaakaan runouden kahdesta akselista: se ei petä maailman totuutta eikä kielen "omaa elämää".

Kielellisen kokemuksen omilla ehdoilla tapahtuva runous on osa sitä mitä se ei ole: se on osa maailmaa, johon se kuuluu olemalla sille vieras ja siitä irti. "Tämä säe on pisara, mutta siitä mikä on meri vain jos pisara ei ole meren osa; tai jos pisara on osa, ei ole mitään kokonaisuutta, ei merta jolle pisarat olisivat kipunsa velkaa." Tämä on rakkauden hiililiekki.