Suomalaisen kulttuurin syvimpiä juuria on M. A. Castrénista lähtien etsitty Euraasian pohjoisten kansojen shamanistisesta perinteestä. Kalevalaisen epiikan ja loitsuston on katsottu tallentaneen jälkiä muinaisista ajattelutavoista.

Anna-Leena Siikalan teos kartoittaa suullisen runouden avaamaa shamanistista mielikuvamaailmaa ja tekee samalla päätelmiä tietäjälaitoksen historiasta.

Tietäjän taitoihin, tuonpuoleisen matkaan, sen topografiaan ja olentoihin liittyvien mielikuvien muunnelmia tarkastellaan muinaisislantilaisen runouden ja saagojen, antiikin ja Lähi-idän myyttien, keskiaikaisten visioiden, siperialaisen ja saamelaisen shamanismin sekä arkeologisen ja kielen kehitystä koskevan aineiston rinnalla.

Loitsuissa ja eeppisissä runoissa suomalaisen shamanismin perintö eli kauan, mutta myös haltioituvien tietäjien, karjalaisten arpojien ja sisäsuomalaisten näkijöiden työssä.