Runoja ja proosarunoja sisältävä teos on kuvastoltaan vahva, kieleltään kirkas lyyrinen kokonaisuus. Se on tekijänsä seitsemäs runokokoelma ja tuo esille saastuneen ihmisen keskellä elegistä luontoa ja yhteiskuntaa, jossa kasvojen säilyttäminen ei ole helppoa. Mutta luonto ja ihmisluonto näkyvät peittelemättä toistensa läpi.

Kokoelma rakentuu ristiriidasta; tyylikkään nimisikermän proosarunoissa absurdit arjen detaljit lyövät kättä vuodenaikojen ja olemassaolon mielekkyyden pohtimisen kanssa. Eksistentiaalinen pohjavire on lyyrikon edellisistä kokoelmista tuttua - nyt entistäkin puhuttelevampana. Elämän järjettömyys ja kauneus näyttäytyvät yhdessä taidokkaan kielen, sarkastisen huumorin ja surrealismin keinoin.

Saviniemen runoissa elämä jatkuu yllättävin kääntein ja päättyy komeasti kuin runo suomalaisessa sirkuskaupungissa. Ei nyt aivan niin kuin Finlandia mutta vähän sinnepäin.