Mandoliini esimuotoineen on yksi musiikin historian vanhimmista ja monipuolisimmista instrumenteista. Ahtaimman taidekäsityksen mukaisesti mandoliini on tuomittu ”rämpyttelysoittimeksi”, koska se on aina ollut halvempi hankkia ja helpompi oppia kuin viritykseltään samankaltainen viulu. Kuitenkin mandoliinille on sävelletty jo barokkiaikana vaativia konserttoja, ja monissa etnisissä musiikkikulttuureissa, muun muassa Brasiliassa ja yhdysvaltalaisessa juurimusiikissa, mandoliini on arvostettu virtuoosisoitin.

Nykyisen kaltaisen mandoliinin juuret ovat Napolissa, ja Suomessa mandoliini saavutti alusta lähtien suosiota kansansoittimena. Se on helppo kuljettaa mukana, ja siksi ”maniska” päätyi soittajiensa matkassa myös sotarintamille. Vasta 1970-luvulta lähtien mandoliinista on tullut konsertti- ja studiokelpoinen soitin, ja sittemmin mandoliininsoittajia on myös alettu kouluttaa – tosin lähes pelkästään kansanmusiikin koulutusohjelmissa ja kursseilla. Erityisen suuri mandoliinin merkitys on kansanmusiikissa, jossa soittimen uranuurtaja on mestaripelimanni, myös opettajana ansioitunut Heikki Lahti (1934-2019). Hänen elämäntyönsä on saanut arvoisensa huomion tässä Sauli Heikkilän kirjoittamassa teoksessa, jossa ovat esillä myös muut suomalaiset mandoliinin taitajat.

Sauli Heikkilä (s. 1959) on etnisten musiikkikulttuurien asiantuntija ja Kansanmusiikki-lehden päätoimittaja. Hän on aiemmin julkaissut muun muassa teoksen Kiehtova kurkkulaulu (2018).