Satu Mannisen viides runokokoelma antaa äänen äänettömille ja tuo näkymättömät näkyviin. Nollakatu nolla kuljettaa lukijan Sörnäisistä Monte Carloon ja Louisianan rämeiltä Rovaniemelle. Puhujina ovat ihmiset jotka ovat osa maisemaa, kasvustoa, unohdettua romua, mielipuolia, narkkareita, hylkiöitä tai vangittuina koriste-esineiksi luksussisustukseen.
Kaikkialla tuntuu huumaavana ja houkuttelevana kuoleman kutsu, rappion vetovoima ja juovuttava maailmanlopun hurmio. Jossain juodaan limonadia metrotunneleissa keskellä kukkivaa pellavaa, toisaalla keittiössä makaa aamulla kodittomia haavoittuneina pullojen kranaatinsirpaleisiin. Samaan aikaan Monte Carlossa joku istuu kuin nukke peilien kimalluksessa, avaa vetoketjunsa ja kiemurtelee kuin mekaaninen käärme ulos puvustaan, ja jossain auringonlasku raapii auton peltiä kuin viimeinen tiikeri.