Saraleena menetti äitinsä 37-vuotiaana. Kaipuu, ikävä ja suru valtasivat mielen. Kirjoittaminen oli keino ilmaista menetyksen aiheuttamaa tuskaa. Hän kirjoitti jäädäkseen itse eloon.

Vähitellen runoista alkoi hahmottua kokonaisuus, tarina, jolla on alku ja loppu. Se kuvaa matkaa luopumisen syksystä surun roudan läpi elämää synnyttävään kevääseen. Matka jatkuu yhä. Se ei pääty kirjan viimeiselle sivulle, sillä yhden tarinan loppu on uuden alku.

"Toivon näiden runojen tuovan lohtua sinulle, joka teet tätä surun matkaa. Polkusi on vaikeakulkuinen. Se saattaa välillä jopa kadota kokonaan näkyvistäsi. Runojen sanoma sinulle on: et taivalla tietäsi yksin. Mikään ei palaa ennalleen, mutta pikkuhiljaa tummien perhosten joukosta alkaa erottua myös iloisemman värisiä. "