1960-luvun lopulla Suomi mullistui peruuttamattomasti. Alkoi viimeinen vaihe siinä kehityksessä, joka muutti perinteisen agraariyhteiskunnan peruuttamattomasti urbanisoituvaksi maaksi. Sadat tuhannet suomalaiset muuttivat muutamassa vuodessa kaupunkeihin ja asuttivat suuret elementtitalolähiöt.
Suurimmat lähiöt rakennettiin pääkaupunkiseudulle. Helsingin, ja varsinkin Vantaan ja Espoon väkiluvut kokivat dramaattisen muutoksen. Lyhyessä ajassa näiden kolmen kaupungin kieppeille kohosi satojen tuhansien ihmisten asuinalue, lähiövyöhyke, josta tuli ulkopuolisten pilkan, kritiikin ja arvostelun kohde.
Lähiö-sanasta tuli lähes synonyymi kaikelle mikä meni kaupungeissa pieleen ja maine istui niin syvään suomalaisten kollektiiviseen tajuntaan, että sama käsitys elää edelleen. Lähiöbaari, lähiökoulu, lähiökerrostalo ja lähiölapset, kaikilla noista sanoista oli ja on edelleen negatiivinen arvovaraus. Kuitenkin noissa lähiöissä varttui kokonaisia sukupolvia.
Tämä on niiden ensimmäisten lähiökakaroiden tarina. Näin he sen kokivat ja tällaista oli heidän elämänsä heidän itsensä kertomana. Lähiölasten leikit rakennustyömaiden keskellä, teinien jengit ja rötöstely, kaikki kerrotaan mukana olleiden suulla, kaunistelematta ja siloittelematta.
Sami Parkkosen faktakirja tuo takaisin sen maailman, jossa pienet lapset elivät neljä vuosikymmentä sitten, maailman jossa teinit varttuivat aikuisiksi ja jollaista Suomi ei ollut koskaan nähnyt, eikä tule enää koskaan näkemäänkään.