”En viitsi enää jatkaa Helsingin-elämää”, taidemaalari Elin Danielson kirjoitti ystävälleen Akseli Gallen-Kallelalle vuonna 1895. Danielson tunnettiin omapäisenä ja boheemina taiteilijana, joka matkusti yksin, kävi ravintoloissa, tupakoi, rakasti suurkaupunkien vilinää ja ostereita, viftasi ja juhli aamuun saakka. Myös opettajana hän oli osoittautunut liian itsenäiseksi. Hän ei piitannut turhista säännöistä, eikä häntä valittu piirustuskoulun maalausluokan johtoon. Taiteilijana Elinin erinomaisuutta ei kiistetty – hänhän oli yksi parhaista – mutta ongelmia aiheutti se, että hän kuvasi asioita, joita ei ollut soveliasta kuvata.

Stipendin turvin Elin jätti Helsingin taakseen ja kohtasi matkalla norjalaisen kuvanveistäjän, Gustav Vigelandin, ja rakastui, kunnes vuotta myöhemmin Firenzessä tapasi tulevan miehensä Raffaello Gambogin ja rakastui jälleen.

Salla Leponiemi kirjoittaa elävästi Elin Danielson-Gambogin (1861–1919) vaiherikkaasta elämästä ja rajoja rikkovasta taiteilijuudesta. Kuvaliite johdattaa taiteilijan tärkeimpiin teoksiin ja ihmissuhteisiin. Leponiemi asuu Firenzessä, haaveidensa kaupungissa, jonka hän on löytänyt varhaisrenessanssin taiteen viekoittelemana.