Mikaelan perheessä ei paljon puhuta asioista. Tehdään töitä, käydään koulua. Mutta jossain pinnan alla on salaisuus, joka saa äidin hyräilemään surumielisesti ja Mikaelan silmäilemään tarkemmin muutamia nuoria koulun käytävillä ja ruokalassa.

"Mihin mummi ja vaari ovat menneet? Ovatko he hävinneet muiden edesmenneiden matkaan vai kulkeneet eteenpäin? Ainakin mummi ja vaari tekivät usein hyviä tekoja. Auttoivat naapureita talkootöissä, tukivat ihmisiä kriisien keskellä, hoitivat lapsenlapsiaan ja kaikkea muuta. He olivat hyviä ihmisiä, tykättyjä. Mutta kyllä he joskus pahaakin tekivät. Riitelivät ja kinasivat. Haluan uskoa, että taivaaseen he ovat päässeet. Niin kauniisti mummi siitä puhui. Entä minä sitten? Mihin minä kuoltuani joudun? En minä ole tehnyt hyviä tekoja, mutta en varsinaisesti pahojakaan. Olenko minä siis se, joka lipuu näiden kahden, hyvän ja pahan, lävitse ja katoaa olemattomiin?"