Vähän liikkuvien aktivointi on enemmän kuin liikuntakysymys. Silti liikuntasektori tuntuu omineen sen ongelmakseen. Liikuntaväellä on iso tehtävä. Liian iso.

Riittämättömästi liikkuvat eivät ole vain paheksuttuja sohvaperunoita. Heitä voivat olla kiireinen kotiäiti, työn uuvuttama puheterapeutti, aina menossa oleva rekkakuski tai oma puolisosi. Vähän liikkuvilla on monta tarinaa, jotka avaavat ovia liikkumattomuuden syihin. Tunnistaminen on liikuntaan aktivoinnin helpoin vaihe. Prosessi vaikeutuu, kun siirrytään tavoittamiseen ja sitouttamiseen.

Vähän liikkuvien aktivoinnissa liikuntapolitiikan ongelma on rajoittuminen liikuntapolitiikkaan. Liikuntatutkijoiden ongelma on pitäytyminen liikuntatutkimuksessa. Liikuntajärjestöjen ongelma on liikuttaminen jo liikkuvien ehdoilla. Vähän liikkuvien kysymys ei todellakaan ratkea samoin asein kuin liikuntaa harrastavien liikunnan lisääminen.

Liikuntasektori on jätetty yksin liikuttamisen työmaalle. Liikkumisen lisääminen ei ole millään muulla hallinnonalalla tavoitteiden kärjessä. Kun näin on, tulokset jäävät väkisin vaatimattomiksi.

Liikuttamisongelman ratkaiseminen on näpertelyä siihen asti, kunnes asia koetaan aidosti yhteiseksi kansalliseksi hätätilaksi. Ilman riittävää ja monitieteistä ja -hallinnollista perustyötä sekä taustoiltaan sopivan ”iskuryhmän” mahtikäskyjä on liikkumisaktiivisuuden edistäminen ajan ja vaivannäön haaskausta. Liikkumattomuuskehityksen katkaiseminen edellyttää isoihin ja luoviin päätöksiin kykenevää iskuryhmää, jolla on riittävästi valtaa, voimaa ja rahaa toteuttaa näkemyksiään yli budjettikehysten ja hallinnonrajojen. Liikunta muodostaa tässä iskuryhmässä ”vain” yhden näkökulman.