Minusta ei tullut insinööriä, vaikka olin seitsemän kesää harjoittelijana ja täysiverisenä asentajana kehräämön laitosmiesporukassa. Elin kahdessa maailmassa. Liikuin sujuvasti suomenruotsalaisessa keskiluokassa ja suomenkielisessä työväenluokassa. Nämä puurot ja vellit eivät menneet minulta sekaisin. Kielellä ei ollut merkitystä, se oli puhumista varten. Puhuin suomea, kun seurustelin suomenkielisen tytön kanssa, ruotsia, jos tyttö oli ruotsinkielinen. Tärkeintä oli saada tyttö.



Roope Alftanin henkilökohtainen romaani Itseäni etsimässä jatkuu siitä, mihin Toista luokkaa jäi. Ensimmäisessä osassa kirjailija hahmottaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan Tampereella. Tärkeitä ovat lennokkikerho, Finnlaysonin työtoverit, mm. Väpi Linna ja muut sotajermut, joilta nuori harjoittelija - unohtaen olevansa johtajan poika - imee vaikutteita, jotka tässä toisessa osassa nousevat esiin ylenpalttisena isänmaallisuutena, erityisesti varusmiespalveluksen aikana. Hän jopa puuhaa vastarintajoukkoja Suomen saaman nootin innoittamana ja osallistuu Näsijärven meriupseerien isänmaallisen yhdistyksen toimintaan, ilman omaa merisotakokemusta. Näkökulma laajenee opiskelun myötä Lontooseen ja Helsinkiin. Tampereella tärkeintä on Pyynikin pyörivä kesäteatteri. Vähitellen nuori kauppatieteen opiskelija löytää oman kutsumuksensa, runoilun ja kirjoittamisen. Se tuottaa yllättävää menestystä naismaailmassa, joka mairittelee itseään etsivää nuorta miestä, sillä kaikkein tärkeintähän on saada nainen.