Väitöskirjan painopiste on teoreettisen innovaatioluokittelun rakentamisessa. Tietojärjestelmät nähdään organisaation innovaatioina, joita yritykset soveltavat osaamisensa mukaisesti omaan toimintaansa. Tausta-aineistona on lähes 60 tuotannollisen yrityksen haastattelut, joista merkittävä osa on kerätty yhteistyössä Suomen Teknologiateollisuus ry:n kanssa. Syntynyt luokittelu täydentää aikaisempia tietojenkäsittelyn ja liikkeenjohdon innovaatiomalleja. Se korostaa erityisesti verkostoitumisen roolia, mutta kiinnittää huomiota myös innovaatioiden kokeiluun sekä tapauksiin, joissa tietotekniikka ei tuo kilpailuetua.
Työ luo perustaa tietojärjestelmäinnovaatioiden jatkotutkimukselle. Se pyrkii myös avaamaan keskustelua sellaisista tietotekniikan käyttöön liittyvistä asioista, joita on toistaiseksi hyvin vähän tutkittu. Esimerkkejä tällaisesta ovat tarve ja mahdollisuudet luopua vanhentuneista ja kilpailukykyä estävistä järjestelmistä.
Tietoyhteiskunnan myötä etenevä verkostoitumiskehitys vaatii organisaatioiden tieto- ja kommunikaatiojärjestelmiltä uudenlaisia ominaisuuksia. Niissä tulisi ottaa paremmin huomioon myös pk-yritysten erityistarpeet. Erityisesti tarvittaisiin lisää joustavuutta; järjestelmien tulisi pystyä parempaan ja sujuvampaan tietojen välittämiseen verkoston osapuolen välillä sekä sisältää standardoituja ulkoisia liittymiä. Vaikka verkostoitumisesta on puhuttu jo vuosia, tällaiset sinänsä yksinkertaiselta vaikuttavat perusasiat ovat jääneet yllättävän vähälle huomiolle niin tietojärjestelmätutkimuksessa kuin käytännön ohjelmakehitystyössäkin.
Verkostoille sopimattomat, yksittäisten organisaatioiden ehdoilla toteutetut järjestelmät jäykistävät verkostojen toimintamahdollisuuksia ja heikentävät yritysten kilpailukykyä. Hyvinkin perinteiseltä vaikuttava teollisuus edellyttää nykyisin joustavia, yhteistoimintaa tukevia tietojärjestelmiä. Prosessit, joissa tuotteet syntyvät ovat pitkälti verkostoituneita. Esimerkiksi monet Suomen metalliteollisuuden yritykset tuottavat laajoja, asiakaskohtaisia laitteita ja suuria kokonaisuuksia, jotka voidaan räätälöidä asiakkaan kanssa yksilöllisesti tietotekniikkaa ja verkkoja hyödyntäen. Tuote itsessään voi sisältää älykkäitä komponentteja, ja se valmistetaan yhdessä sopimushankkijaverkoston kanssa vuorovaikutteisessa prosessissa. Lisäksi ylläpidon merkitys tuotteen käytettävyydessä kasvaa jatkuvasti, ja ylläpito on täten hyvin tärkeä osa itse tuotetta. Näin tuotteiden ympärille muodostuu verkostomaisia tietosysteemeitä, joita on kyettävä käyttämään yhdessä asiakkaan kanssa.
Toisin kuin ehkä yleisesti arvellaan, myös pk-yritykset kokeilevat sangen aktiivisesti uusia tietojärjestelmäinnovaatioita. Kuitenkin siirtyminen varsinaiseen hyötykäyttöön tapahtuu harkiten ja yritysten todellisiin tarpeisiin ja resursseihin sovitettuna. Täten yksinkertaiset kehitystä kuvaavat mittarit, kuten esim. Internet-liittymien tiheysluvut eivät kerro mitään järjestelmien todellisesta hyötykäytöstä, vaan tällaisten asioiden analysointi vaatii aina syvällisempää tutkimusta.
Tehokkaiksi väitetyillä tieto- ja kommunikaatiojärjestelmillä on myös kääntöpuolensa, jota harvoin tuodaan esille tietotekniikasta puhuttaessa. Esimerkiksi vanhentuneet taikka väärin perustein hankitut järjestelmät estävät kehitystä, eivät suinkaan edistä sitä. Lisäksi tietojärjestelmiä voidaan joskus käyttää pelkkinä yrityksen ulkoisina kulisseina, vailla todellista hyötykäytön tavoittelua. Esimerkkejä tällaisesta voidaan löytää mm. taannoisen Internet-kuplan aikaisesta yritystoiminnasta.
Tutkimuksessa on käytetty yrityshaastatteluihin perustuvaa case-menetelmää ja teoriaa luovaa tutkimusotetta, jonka suhteen on sovellettu tunnettua Kathleen Eisenhardtin teorian muodostuksen mallia.
