Tutkimuksessa selvitetään, miten Helsingin Sanomissa, Iltalehdessä, Dagens Nyheterissä ja Aftonbladetissa käytiin valtion talousarviota koskevaa keskustelua syksyllä 1996.
Keskustelujen kulkua kuvataan tekstiesimerkkien avulla, ja samalla kommentoidaan lehtien journalistista suoritusta. Lähinnä Jürgen Habermasin teorioihin nojaten journalismin tehtäväksi asetetaan julkisen keskustelun järjestäminen siten, että olennaiset katsantokannat pääsevät esiin ja tulevat reilusti kohdelluiksi. Keskustelun edetessä olisi esimerkiksi käytävä ilmi, mistä osapuolet tarkkaan ottaen ovat erimielisiä.
Tutkimuksen keskeisimpänä kohteena on lehtien journalistinen tapa järjestää keskustelua erilaisten kerronnallisten ja kertomuksellisten muotojen avulla. Näiden muotojen teoreettinen jäsentäminen ja niiden erittelyyn soveltuvien menetelmien kehittäminen ovat tutkimuksen tärkeimpiä tuloksia. Tutkimuksessa kehitetään muun muassa seuraavat analyysimenetelmät, joita myös sovelletaan tutkittaviin teksteihin: 1) Jutuissa esiintyvien tahojen kerronnallisen aseman kuvaaminen yhdentoista esitystekniikan avulla. 2) Tekstien dialogisuustyyppien määrittely juttujen yksi- tai moniäänisyyden sekä uskomis- ja epäilypelien nojalla. 3) Tekstien kertomuksellisten ominaisuuksien määrittely tekstin sävyn (esim. optimistisuus, pessimistisyys) ja ironian perusteella. Budjettipoliittisen keskustelun analysoimista varten tutkimuksessa esitetään ns. budjettipolitiikan nelikenttä, jonka avulla keskustelussa esitettyjä kantoja luokitellaan yhtäältä "elvyttäviksi" tai "säästäviksi" ja toisaalta "budjettia kasvattaviksi" tai "budjettia supistaviksi". Suomalaisissa lehdissä "budjettia supistavat" kannat painottuivat enemmän kuin ruotsalaisissa. Tämä johtui muun muassa siitä, että Suomessa keskusteltiin syksyllä 1996 erityisesti verojen keventämisestä. Ruotsissa taas useammin puolustettiin sosiaaliturvaan liittyviä asioita. Voikin sanoa, että Ruotsissa julkinen keskustelu muodosti selkeämmän vastavoiman hallituksen "säästävälle" politiikalle, kun taas Suomessa julkinen keskustelu enemmän myötäili hallituksen "supistavaa" politiikkaa.
Ruotsalaislehdissä suosittiin suomalaislehtiä enemmän esitystapaa, jossa yksiäänisesti asetuttiin tuomitsemaan jokin vääräksi koettu asiantila tai ratkaisu. Suomalaisissa lehdissä moniääninen ja ironinen esitystapa oli tyypillisempi. Suomalaisissa lehdissä annettiin paljon tilaa poliitikkojen keskinäiselle, usein kärkevälle ja ironiselle sananvaihdolle. Ruotsalaislehdissä poliitikkojen keskinäinen sanailu oli huomattavasti vähäisempää.
Julkisen keskustelun pahimmat puutteet näyttävät kaikissa tutkituissa lehdissä liittyvän erilaisten kantojen ja näkökulmien rinnastamiseen. Lehdissä esitetään paljonkin kritiikkejä, perusteluja ja ehdotuksia, mutta asioista päättävät tahot reagoivat niihin vain harvoin ja silloinkin ylimalkaisesti. Julkisen keskustelun kannalta olisi eduksi, jos lehdet nykyistä pontevammin vaatisivat päättäjiä vastaamaan julkisuudessa esitettyihin näkemyksiin.
