Nykyisessä perhekeskustelussa arki ja perhe kietoutuvat monella tavalla yhteen. Kun mediassa tai päivittäisessä vuorovaikutuksessa kommentoidaan ja arvioidaan lapsiperheiden elämää, puhe kääntyy usein tavalliseen arkeen, sen ongelmiin tai arjen puuttumiseen. Arjesta on tullut tärkeä näkökulma myös tieteen ja tutkimuksen piirissä. On katsottu tärkeäksi tietää, kuinka ihmiset arkeaan elävät ja kuinka he siitä puhuvat erilaisten yhteiskunnallisten muutosten ja rakenteiden keskellä.
Katja Repo tarkastelee sosiaalipolitiikan alaan kuuluvassa väitöskirjatutkimuksessaan lapsiperheiden arkea. Tutkimuksessa kysytään, kuinka lapsiperheiden vanhemmat merkityksellistävät arkisia käytäntöjä rahan, työn ja lastenhoidon kysymyksissä. Työssä tarkastellaan myös sitä, kuinka erilaiset rakenteet, olivatpa nämä sitten kulttuurisia jäsennystapoja, työelämän ehtoja tai sosiaalipoliittisia järjestelmiä, kietoutuvat osaksi arjen käytäntöjen ymmärrystä. Arki ymmärretään työssä kenttänä, jolla arjen toimijat ja rakenteet ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään.
Työ edustaa kriittiseen diskurssianalyysiin pohjaavaa perhetutkimusta. Se yhdistää diskurssianalyyttiseen tulkintaan arjen näkökulman ja rakenteet. Tutkimuksen aineisto muodostuu lapsiperheiden vanhempien haastatteluista. Näissä haastatteluissa vanhemmat kuvaavat perheen sisäistä rahataloutta, perheen ja työn yhteensovittamisen käytäntöjä sekä lasten kotihoivaa. Haastatteluista on paikannettu jaettuja merkityksellistämisen tapoja.
Tutkimuksen keskeinen tulos on, että lapsiperheiden vanhemmat elävät arkeaan ristiriitaisten kulttuuristen odotusten keskellä. Keskeinen jäsennys lapsiperheiden arjen kuvauksissa paikantuu modernin familismin ja individualismin väliseen jännitteeseen. Perhepuhe ja ansiotyökansalaisuuteen pohjaava argumentointi asettuvat yhtäältä toisiaan vastaan, mutta toisaalta ne myös kiinnittyvät toisiinsa. Modernia familismia luonnehtii joustavuus. Moderni familismi muovaa osaltaan ansiotyöyhteiskuntaa ja sosiaalipoliittisia vaatimuksia. Yksilöllistä toimintaa ja yksilöllisiä valintoja perustellaan ja säädellään usein juuri familismin näkökulmasta.
Lapsiperheiden arjen kuvaukset sisältävät myös emansipatorisia elementtejä. Moderni perhepuhe ei ole alistuskeskustelua. Sen sijaan se esittää vaatimuksia, asettaa rajoja ja haastaa vallitsevia näkemyksiä. Perheen kautta vastustetaan työelämän vaatimuksia ja kyseenalaistetaan ansiotyökansalaisuuden normeja. Familistisille ratkaisuille vaaditaan myös yhteiskunnan tukea ja arvostusta.
Arjen kuvaukset saavat myös vaikutteita muilta puheen tuottamisen kentiltä. Lapsuuden politisoituminen ja lapsen edun kulttuurisen aseman vahvistuminen heijastuu arjen kuvauksiin. Lapsi on tärkeä tekijä familistisen puheen ja individualististen odotusten yhteensitomisessa ja niiden välisen jännitteen vaimentamisessa. Myös psykologian ammattilaisten puhe perheestä sekä lasten kehityksestä, sukupuolten väliseen tasa-arvokeskusteluun pohjaava idea jaetusta vanhemmuudesta ja ansiotyökansalaisuuteen liittyvät vaatimukset omilla toimeentulemisesta sävyttävät lapsiperheiden arjen kuvauksia.
Työelämän ja lastenhoidon rakenteet ja niitä tukevat ideologiat kietoutuvat osaksi haastateltujen vanhempien arjen tulkintaa. Lastenhoidon rakenteellisten ehtojen vaikutus tulee näkyväksi erityisesti vertailevasta näkökulmasta. Tutkimusta varten haastatellut englantilaiset äidit haastavat lastenhoidon yhteiskunnallisia perusrakenteita, kun taas suomalaiset äidit vaativat lisää oikeuksia jo vakiintuneiden hoivapalvelujärjestelmien sisälle. Työelämän edellyttämä ja siihen sisäänrakennettu jouston ideaali muokkaa myös lapsiperheiden vanhempien tulkintoja arjesta ja lastenhoidon organisoimisesta.
Työssä esitetään, että 2000–luvun suomalainen keskustelu lastenhoidosta jäsentyy hoitomuotojen väliseksi kamppailuksi ja että lapsuuden tulkintoihin sisältyy vastakkainasettelun piirteitä. Tällainen asetelma ei ole kuitenkaan erityisen hedelmällinen lähtökohta lastenhoidon kehittämistä ajatellen, koska yksipuolinen keskustelu lastenhoidon muodoista ohittaa keskustelun lastenhoidon laadusta ja hoidon mahdollisista ongelmista. Työssä esitetään myös, että vaikka jouston retoriikalla on vahva asema lapsiperheiden arjessa, joustavuuteen sisältyy sekä myönteisiä että kielteisiä elementtejä. Joustava työ voi helpottaa perheen ja työn yhteensovittamisessa, mutta työ voi samalla edellyttää työntekijää joustamaan perhevastuista huolimatta. Tutkimuksessa päädytään myös tulkintaan yksilöllistävästä familismista, jolla tarkoitetaan perheen ja lastenhoidon muuttumista yksityisiksi valinnoiksi ja nautinnon kohteiksi. Yksilöllistä nautintoa korostavassa puheessa piilee kuitenkin se vaara, että katse kiinnittyy yksilöön ja julkinen vastuu lapsiperheiden hyvinvoinnista unohtuu.
