Reetta Pekkasen kolmas runokirja Katkaistut tulppaanit on teos ruumiin ja mielen merkillisestä yhteenkietoutuneisuudesta, hajoamisesta ja uudesta kasvusta. Herkkä ja tarkkuudessaan armoton teos hakeutuu ruumiillisuuden vaikeisiin paikkoihin, järjestelmän sisäiseen pimeään. Jokin pään oma on otettu pois päältä. Jäljelle jäänyt kerrostuu uniin ja muistiksi, joka kääntää lakkaamatta itseään ympäri, yrittää tavoittaa toimintansa syyt.

Merkitykset tihkuvat teoksen runoihin rationalisoivan mielen kääntöpuolelta. Hallinnasta luopuminen nostaa esiin paitsi pelkoa, myös kirkasta kauneutta, joka ei palaudu mihinkään ja on siksi lohdullista, pysyvää: niin että johonkin voi luottaa, kun hajoaa: hajoaa sinne.