Kun Räjäyttäjät ilmestyivät palttiarallaa kymmenen vuotta sitten suomalaiselle kasetti-, keikka- ja levykentälle, yhtyeen nimi näyttäytyi lähinnä puhdistavana tulena. Räjäyttäjät saapuivat pistämään rock-musiikin lihoiksi, atomeiksi, silpuksi, tuhkaksi ja tuhannen paskaksi. Rockmusiikki oli voimaton trion hyökkäyksen edessä. Instrumenteiksi naamioidut liekinheittimet jättivät jälkeensä karrelle poltettua maata.

Viimeistään uuden Räjäyttäjät-älpeen myötä on selvää, että yhtye kaskesi rockmusiikin maan tasalle rakkauden nimessä. Vain siksi että rockmusiikki voisi versoa uudelleen entistä vahvempaan ja komeampaan kukkaloistoon. Räjäyttäjät on koheesion asialla. Rock on ikuinen, uusi vesimiehen aika koittaa, kaikki kukat kukkivat, värit pärisevät.

Musiikilliset ja tekstilliset viestit ovat yllättävän selkeitä. Kosketus on kokeellinen mutta lempeä. Musiikki on kulmikkaimmillaankin kaunista. Yhtye on yhä arvaamaton taideturahdus, mutta uusi levy sujahtaa silti levykaupan CLASSIC ROCK -lootaan termin kunniakkaimmassa mahdollisessa merkityksessä.

Maailma hukkuu paskaan, mutta sinä voit kuunnella näitä hymnejä ja elää ihmisiksi.