Väitöskirjani kertoo siitä, miten sosiaalityön huolen kohteena oleva nuori kohdataan auttamis- ja kasvatusinstituutiossa. Nuoret ovat monien instituutioiden huolen(pidon) ja kasvatuksen kohteena. Toisille nuorille lastensuojelullinen instituutio on arkisen kanssakäymisen paikka, siinä missä toisille nuorille perhe. Tutkimukseni kohdistuu erääseen nuorten tukiasumisyksikköön, jossa lastensuojelullisen huolen kohteena olevat nuoret asuvat ammatillisen tuen avulla yksin tavallisessa vuokra-asunnossa. Tarkastelen sitä, millaisilla kielellisillä keinoilla ammattilaiset käsittelevät ja kirjaavat nuorten minuuksia. Ja miten nuori asettuu itse osaksi ammatillista vuorovaikututusta. Usein auttamis- ja kasvatusinstituutioissa syntyy tilanne, että lapsi tai nuori on ammatillisen keskustelun keskiössä. Hän on tapaamisen aihe ja tehtävä. Katson tukiasumisyksikön käytäntöjä kahden aineiston kautta. Ensinnäkin käytössäni on kymmenen moniammatillisen palaverin nauhoitukset. Toiseksi tarkastelen Yksikössä kirjoitettuja tukisuunnitelmia. Minulla on ollut mahdollisuus seurata työntekijöiden ja nuorten kohtaamisia läheltä. Lisäksi käydessäni Yksikössä keskustelin heidän kanssaan tukiasumisesta ja tukityöstä. Auttamis- ja kasvatusinstituutioissa tapahtuvaa kanssakäymistä voi luonnehtia tekstivälitteiseksi vuorovaikutukseksi, jossa ammatillinen puhe ja tekstit kietoutuvat toisiinsa. Lähden siitä, että Yksikön nuoret ja työntekijät ovat aktiivisia toimijoita. He määrittelevät yhteistoiminnallisesti sitä, millainen toiminta on lastensuojelullisessa instituutiossa mahdollista ja mikä ei. Sosiaalityössä asiakkuus on neuvottelu- ja suhdekysymys. Instituutiot eivät ole vain tilallisia monumentteja tai organisaatio- ja sääntökaavioiden ilmentymiä vaan paikkoja, joissa osapuolet neuvottelevat sosiaalisista ongelmista ja niiden ratkaisuista. Vuorovaikutus ja retorisuus ovat arkisen kanssakäymisen piirteitä. Mutta ne saavat erityisen merkityksen auttamis- ja kasvatusinstituutioissa. Usein puhe ja kirjoitus ovat ammattilaisen tärkeimpiä työvälineitä. Auttamis- ja kasvatustyössä on usein kyse ongelmallisen tilanteen tai ongelmallisen yksilön muuttamisesta. Ammatillisissa kohtaamisissa pyritään usein muokkaamaan asiakkaan olemisen tapaa. Auttamis- ja kasvatusinstituutioissa prosessoidaan sosiaalisia ongelmia ja ongelmallisia ihmisiä. Yksikönkin neuvotteluissa yksittäinen nuori muuntuu tapaukseksi, usein (ongelma)ryhmän edustajaksi. Työntekijät kategorisoivat nuorta oman instituutionsa näkökulmasta, esimerkiksi ”arkeaan hallitsemattomaksi” tai ”arkensa hallitsevaksi”, ”motivoituneeksi” tai ”ei-motivoituneeksi”, ”päihdeongelmaiseksi” tai ”päihteiden käyttöään hallitsevaksi”. Kun ammattilaiset ratkovat sosiaalisia ristiriitoja, he samalla luovat käsitteitä, joilla nimetä ongelmallisia tilanteita ja ihmisryhmiä. Ei ole yhdentekevää missä instituutiossa nuorten tilanteita ratkotaan, sillä ammattilaiset esimerkiksi lastensuojelu-, päihdehoito- tai terapiayksikössä lähestyvät nuorta eri käsittein ja toimenpitein. Instituutioiden vuorovaikutuksen virrassa tapahtuu koko ajan paljon asioita. Kiinnityn kysymyksiin siitä, millä keinoin ja miten ammattilaiset puhuvat nuoresta. Määrittelen ja käytän teoreettisen käsitteen, joka on institutionaaliset minuudet. Institutionaaliset minuudet ovat ammattilaisten tapoja puhua asiakkaistaan. Nimeämisen tavat ovat työvälineitä, joiden varassa asiakkaita luokitellaan ja prosessoidaan. Institutionaaliset minuudet taas kertovat asiakkaille, millaisina ammattilaiset heitä pitävät ja mikä heissä ammattilaisia kulloinkin kiinnostaa. Esimerkiksi sosiaalityöntekijä tähtää nuoren siirtämiseen työttömän kategoriasta työssäkäyväksi. Päihdetyöntekijä taas työskentelee sen eteen, että vaikeasti asutettavasta päihdeongelmaisesta tulisi raitis vuokra-asunnon haltija. Yksilö ei välttämättä hyväksy ammattilaisten tekemiä tulkintoja itsestään. Usein hän päinvastoin puhuu itseään niistä pois. Näin syntyvät neuvottelut minuuksista. Haluan tutkimuksellani kiinnittää huomiota siihen, miten auttamis- ja kasvatusinstituutioiden kohtaamisissa neuvotellaan jopa kamppaillaan institutionaalisista minuuksista. Näihin kamppailuihin palautuvat myös monet asiakastyön onnistumisen ja epäonnistumisen hetket. Asiakastyön edellytyksenä on, että osapuolilla on riittävä yhteisymmärrys tilanteesta ja he ottavat vastaan leimaavatkin institutionaaliset minuudet. On tärkeää analysoida sitä, miten ammattilaiset yksittäisissä asiakastilanteissa neuvottelevat yksilön toimintavaihtoehdoista. Kohtaamisissa tulee näkyviin se liikkumatila, joka nyky-yhteiskunnassa jää sosiaalityöntekijälle ja asiakkaalle. Sosiaalityössä kyse ei ole ammattilaisen ja asiakkaan yksilösuorituksista. Ammattilainen ja asiakas joutuvat neuvottelemaan paitsi toistensa myös institutionaalisten, taloudellisten ja kulttuuristen odotusten kanssa. Sekä asiakas että työntekijä ovat kontrollisuhteiden alaisia. Molemmilta odotetaan hyvää tulosta ja itsekontrollia. Sosiaalityön erityiskysymyksiä, kuten viimesijaista, marginaalissa tehtävää auttamistyötä, on vaikea tavoittaa, jos me tutkijat tuotamme tietoa vain arvioimalla kohteita etäältä. Tämän lisäksi tarvitsemme tutkimusta, jossa asetutaan lähelle kohdetta. Astutaan monella tavalla vaativissa oloissa työskentelevien ammattiauttajien ja vaativaa arkea elävien asiakkaiden arkeen. Sosiaalityön ristiriidat ja merkittävyys tulevat esille kun tarkastellaan ammattilaisten ja asiakkaiden arkista kanssakäymistä ja vuorovaikutusta.
