Modernisaatiososiologit pitävät patriarkaattisen järjestyksen ja miesvallan murenemista yhtenä 1900-luvun suurista tarinoista. Sukupuolten tasa-arvosta on tullut tärkeä tavoite globaaleilla ja EU-areenoilla. Pohjoismaat pitävät kärkisijoja sukupuolten tasa-arvon globaaleissa vertailuissa, myös Suomi profiloituu mielellään tällä asialla.

Samalla sukupuolten tasa-arvo karkaa koko ajan käsistä niin, että voidaan puhua tasa-arvon paradokseista. Sukupuolijärjestelmän peruspiirteet - ero, hierarkia ja heteronormatiivinen muotti - haurastuvat yhdessä paikassa, mutta uusiintuvat ja nousevat esiin toisessa. Itse sukupuolen käsite on problematisoitunut, eikä sitä käsitetä pelkästään miesten ja naisten väliseksi eroksi, vaan myös naisten ja miesten keskinäisiksi eroiksi. Jokainen sukupolvi tulkitsee uudestaan sukupuolen ja tasa-arvolle annetun merkityksen.

Näin tasa-arvopolitiikassa säilyvät vakiintuneet kysymykset kuten palkkaeriarvoisuus, työn ja perheen yhteensovittaminen sekä hoivan miesvaje. Niiden rinnalle nousevat uudet tai uusvanhat kysymykset kuten seksuaalivähemmistöjen ja samansukupuolisten parien oikeudet, kulttuurin seksualisoituminen, naisiin kohdistuva väkivalta ja seksikauppa. Miehet ovat aktivoituneet Suomessakin ja arvostelevat tasa-arvopolitiikkaa feministisestä hegemoniasta. Kenen resurssina tasa-arvopolitiikka toimii?

Raija Julkunen analysoi tasa-arvoideaalin ja sukupuolijärjestelmän jatkuvuuksien jännitteitä. Sukupuoliraja liikkuu ja hämärtyy samalla kun sukupuolta esitetään ja vahvistetaan toisaalla. Kirjan kohteena ovat tasa-arvoisina pidetyt Pohjoismaat ja erityisesti suomalainen yhteiskunta. Julkunen nimeää 2000-luvun sukupuolijärjestyksen jälkipatriarkaattiseksi.