Media paukuttaa Nato-rumpua, mutta tuloksetta Tutkimuksessa tarkastellaan Suomen Nato-jäsenyydestä käytyä julkista keskustelua. Aineistossa on edustettuna monia erilaisia tiedotusvälineitä, sanoma- ja aikakauslehdistä televisioon ja radioon. Pääpaino on kuitenkin Suomen neljässä suurimmassa päivälehdessä, Helsingin Sanomissa, Ilta-Sanomissa, Aamulehdessä ja Iltalehdessä. Näissä lehdissä julkaistiin määrällisen aineiston keruuaikana, 1.1.2003-30.6.2004, yli 1300 Nato-aiheista artikkelia. Lisäksi tutkimuksessa tehdään kurkistus lähihistoriaan, kylmän sodan kuumiin vuosiin. Silloin Suomessa ei käyty varsinaista Nato-keskustelua, mutta Nato oli näkyvästi esillä suomalaisissakin viestimissä. Ajan hengen mukaisesti suomalainen media piti etäisyyttä sekä Natoon että Varsovan liittoon: niitä ei kehuttu, muttei paljon haukuttukaan. Kylmän sodan aikainen lehtimateriaali kuitenkin osoittaa, että jo tuolloin suomalainen media oli kallellaan enemmän länteen kuin itään päin: suurin osa Nato-uutisista tuli länsimaisilta uutistoimistoilta, ja jopa Neuvostoliiton ja Varsovan liiton asiat kerrottiin yhdysvaltalaisten ja brittien suulla. Jälkeen päin tätä voidaan tulkita niin, että media jo kylmän sodan aikana valmisti suomalaisia nykyiseen länsi-integraatioon. Varsinainen Nato-keskustelu alkoi Suomessa heti Neuvostoliiton romahdettua ja yya-sopimuksen rauettua vuonna 1991. Siitä lähtien media on ollut Nato-kysymyksen suhteen etukenossa ja luonut sellaista kuvaa, että Suomen Nato-jäsenyys on vääjäämätön tulevaisuudenkuva. Mediassa Suomi on koko ajan ollut matkalla Natoon. Tutkimuksen mukaan tätä vaikutelmaa on vahvistanut journalismin kentän oma toimintalogiikka: saadakseen pääomaa journalismin kentällä ja voidakseen edetä urallaan, toimittajien on pyrittävä erottumaan kilpailijoistaan ja hankkimaan mahdollisimman paljon uutisvoittoja. Nato-keskustelun tapauksessa toimittajat ovat saaneet juttuihinsa uutismaista dramatiikkaa pyrkimällä löytämään päättäjien lausunnoista viitteitä, että Suomea ollaan viemässä Natoon salaa kansalta. Watergaten laineet lyövät yhä suomalaiseenkin Nato-journalismiin. Toisaalta yleinen mielipide ei ole vieläkään, median rummutuksesta huolimatta, kääntynyt Nato-jäsenyyden puolelle. Kannattajia on ollut enimmilläänkin vain reilut 30 prosenttia. Tärkeä osa tutkimusta on sen arvioiminen, miten hyvin media on onnistunut täyttämään paikkansa demokraattisen yhteiskunnan kulmakivenä. Erilaiset mielipiteet ovat päässeet varsin hyvin esille, ja Nato-jäsenyyden kannattajia ja vastustajia on kohdeltu lehtien palstoilla jokseenkin tasapuolisesti. Demokratian kannalta ongelma kuitenkin on, että erilaiset mielipiteet eivät kohtaa toisiaan: keskustelijat puhuvat toistensa ohi. Koko 1300 artikkelin aineistosta löytyi vain yksi tapaus, jossa päättäjä kommentoi tavallisen kansalaisen mielipidettä. Se oli Iltalehdessä 21.1.2003, jossa puolustusministeri Jan-Erik Enestam vastasi erääseen yleisönosastokirjoitukseen. Tämänkaltaista vuorovaikutusta pitäisi olla mediassa nykyistä enemmän, jotta julkinen keskustelu olisi demokraattisempaa. Suomen kaltaisessa kansanarmeijaan nojaavassa maassa on luontevaa, että kansalaiset otetaan mahdollisimman tiiviisti mukaan myös turvallisuuspoliittisten päätösten valmisteluun. Tämä voi parhaimmillaan lisätä kansan yhtenäisyyttä ja lisätä ihmisten motivaatiota kantaa oma kortensa kekoon yhteisessä puolustuksessa. Tässä tehtävässä, päättäjien ja kansalaisten vuoropuhelun edistämisessä, journalisteilla on ensiarvoisen tärkeä rooli.