Väitöskirjassa tarkastellaan tieteenalojen julkaisukäytäntöjä suomalaisissa yliopistoissa. Viimeisten kahden vuosikymmenen aikana yliopistoissa tehtävän tutkimuksen tuloksellisuuden ja tehokkuuden seuranta ja arvioiminen ovat alati lisääntyneet sekä Suomessa että muissa maissa. Tieteellistä tutkimustoimintaa kuvaavia määrällisiä indikaattoreita hyödynnetään yhä enemmän muun muassa maavertailuissa, kansainvälisissä yliopistorankingeissa, yliopistoille jaettavan perusrahoituksen sekä näiden sisäisen rahanjaon kriteerinä, akateemisissa virantäytöissä sekä tutkimusrahoituspäätöksissä. Koska julkaisut ovat tutkimuksen tärkein tuotos lähes kaikilla tieteenaloilla, tieteellisiin julkaisuihin ja näiden saamiin viittauksiin perustuvien mittausmenetelmien, eli bibliometristen indikaattoreiden, kehittäminen ja hyödyntäminen ovat olleet niin tiedepolitiikan päätöksentekijöiden, tutkimuksen rahoittajien kuin tutkimusorganisaatioiden hallinnon kasvavan kiinnostuksen kohteena. Bibliometrisiin indikaattoreihin liittyy kuitenkin monia puutteita ja rajoituksia, ja niiden käyttö edellyttää ymmärrystä sekä sovellettavasta metodologiasta että arvioitavasta kohteesta. Julkaisutoiminnan arvioinnissa erityistä huomiota tulisi kiinnittää tieteenalojen erilaisiin julkaisukäytäntöihin. Akateemiset instituutiot eivät ole yhtenäisiä kokonaisuuksia, vaan ne koostuvat eri tieteenalojen muodostamista akateemisista kulttuureista, jotka eroavat sekä kognitiiviselta että sosiaaliselta luonteeltaan. Tutkimuskohteiden luonne sekä tutkimuksen tavoitteet, tehtävät, yleisö ja rahoituslähteet ovat erilaisia eri tieteenaloilla. Näkemykset siitä, mitä pidetään hyvänä tutkimuksena tai korkealaatuisina julkaisuina vaihtelevat tieteenalasta toiseen. Näin ollen myös eri tieteenalojen mahdollisuudet vastata tiedepoliittisiin tavoitteisiin sekä pärjätä rahoituskilpailussa vaihtelevat. Tieteenalojen julkaisukäytäntöjen erot tunnetaan hyvin, mutta niistä on vain vähän empiiristä tutkimusta. Bibliometriikan tutkimusalueella tieteellistä julkaisemisesta on tutkittu laajasti ympäri maailmaa, ja vertailuja on tehty eri maiden, yliopistojen sekä tutkimusryhmien välillä. Myös yksittäisten tieteenalojen julkaisutoimintaa ja kehitystä on tutkittu paljon. Kuitenkin sekä kansainvälisesti että Suomessa on puutetta kaikki tieteenalat huomioon ottavasta vertailevasta tutkimuksesta riittävän kattavilla aineistoilla. Useimmat bibliometriset tutkimukset perustuvat kansainvälisten viitetietokantojen, Thomson Reutersin Web of Science - tai Elsevierin Scopus-tietokannan luetteloimiin julkaisuihin, jotka ovat pääasiassa kansainvälisissä tieteellisissä lehdissä julkaistuja artikkeleita. Nämä julkaisut ovatkin vakiintuneet bibliometrisen tutkimuksen perusyksiköksi. Kyseiset tietokannat antavat kuitenkin rajoitetun kuvan eri tieteenalojen julkaisutoiminnasta, sillä ne eivät kata esimerkiksi monografioita, kansallisia julkaisuja tai ei-tieteelliselle yleisölle suunnattuja julkaisuja, jotka ovat tärkeitä erityisesti yhteiskunta- ja humanistisissa tieteissä. Tämä tutkimus vertailee julkaisukäytäntöjä kuudessa tieteenalaryhmässä: luonnontieteissä, tekniikassa, lääketieteissä, maa- ja metsätaloustieteissä, yhteiskuntatieteissä ja humanistisissa tieteissä. Analyysi perustuu laajoihin empiirisiin aineistoihin, jotka kattavat laajasti eri julkaisumuotoja. Tutkimus tuo bibliometriikan tutkimusalalle uusia tuloksia 1) vertailemalla kaikkia tieteenaloja yksittäisten tieteenalojen sijaan, 2) hyödyntämällä useita erilaisia aineistoja yhden tietokannan sijaan sekä 3) huomioimalla kaikki julkaisumuodot pelkkien kansainvälisten journaaliartikkeleiden sijaan. Tässä tutkimuksessa bibliometriset menetelmät yhdistetään tieteen- korkeakoulututkimuksessa laajasti käsiteltyyn akateemisten kulttuurien teoriaan, erityisesti Tony Becherin esittämiin akateemisia kulttuureita kuvaaviin kognitiivisiin ja sosiaalisiin ulottuvuuksiin. Lisäksi väitöskirjassa hyödynnetään Svein Kyvikin esittämää käsitteellistä mallia julkaisukäytäntöihin vaikuttavista tieteen sisäisistä ja ulkoisista tekijöistä. Tutkimuksen taustaksi esitellään lisäksi korkeakoulujen ja tiedepolitiikan viimeaikaisia muutoksia ja pohditaan niiden vaikutuksia eri tieteenalojen julkaisukäytäntöihin. Väitöskirjassa tarkastellaan erityisesti seuraavia neljää pääteemaa: 1. Eri julkaisumuotojen ja yhteisjulkaisemisen tyypillisyys; 2. Muutokset julkaisutoiminnassa kahden viime vuosikymmenen aikana; 3. Sukupuolen ja aseman vaikutus tutkijoiden julkaisutuottavuuteen; 4. Erilaisten aineistojen hyödynnettävyys julkaisutoiminnan arvioinnissa. Tutkimuksen empiiristen tulosten sekä aiemman tutkimuskirjallisuuden perusteella tieteenalojen julkaisukäytännöt voidaan jakaa kolmeen päätyyppiin: luonnon- ja lääketieteen, tekniikan ja humanististen tieteiden. Luonnon- ja lääketieteen julkaisut ovat pääasiassa artikkeleita kansainvälisissä tieteellisissä vertaisarvioiduissa lehdissä, niiden tekemiseen on osallistunut useita tutkijoita, ja julkaisujen määrä tutkijaa kohti on korkea. Kyvikin esittämän teorian mukaan tätä vakiintunutta julkaisukäytäntöä selittää muun muassa se, että aloilla on usein kodifioitu kommunikointikieli ja yhtenäinen symbolijärjestelmä, jolloin tulokset voidaan esittää lyhyessä ja standardissa muodossa artikkelissa. Luonnon- ja lääketieteissä riippuvuus muiden tutkijoiden aiemmista tutkimustuloksista on korkea ja tutkimusmenetelmät ja -tekniikat ovat yhtenäiset. Siksi aloilla tutkimustulosten leviäminen ja tutkijoiden meritoituminen edellyttää, että tulokset julkaistaan oman alan kansainvälisen tiedeyhteisön seuraamissa lehdissä. Edellä mainitut julkaisutoiminnan piirteet koskevat myös useimpia tekniikan aloja, mutta tekniikan alojen yleisö on heterogeenisempi. Useilla tekniikan aloilla tutkimustuloksista ovat kiinnostuneita tutkijakollegoiden lisäksi tutkimusalasta riippuen kansainväliset tai kansalliset yritykset. Artikkelit julkaistaan tieteellisten lehtien sijaan useammin konferenssijulkaisuissa, joka on nopeasti kehittyvillä aloilla paras kanava levittää tutkimustuloksia relevantille yleisölle. Humanistisissa tieteissä tutkimustuloksia julkaistaan lehtiartikkeleita enemmän kokoomateosartikkeleina, ja kansallinen julkaiseminen on tyypillistä. Julkaisut kirjoitetaan useimmiten yksin, joten niitä tuotetaan selvästi vähemmän tutkijaa kohti kuin luonnon- ja lääketieteissä. Kyvikin mukaan humanistisissa tieteissä kodifikaation aste on alhainen ja tutkimuksen kieli on kirjallista ja esseististä. Tutkimus on luonteeltaan moniparadigmaattista, joten tutkimusongelman, menetelmien ja tulosten, esittely edellyttää pitkää esitystapaa. Kilpailu siitä, kuka julkaisee tuloksen ensimmäisenä, on vähäisempää kuin luonnon- ja lääketieteen sekä tekniikan aloilla. Monografiat ja kokoomateokset myös tavoittavat ei-tieteellisen yleisön, joka on tärkeä monilla humanistisilla aloilla. Kokoomateosten tyypillisyyttä selittää myös tutkimustiedon holistinen luonne: artikkelikokoelma voi tarjota kattavamman kuvauksen tarkasteltavasta ilmiöstä kuin yksittäinen artikkeli lehdessä. Useimmat yhteiskuntatieteiden alatkin edustavat humanististen tieteiden julkaisukäytäntöä, mutta lehtiartikkeleiden osuus julkaisuista on korkeampi. Niin ikään yhteisjulkaiseminen on yhteiskuntatieteissä tyypillisempää. Yhteiskuntatieteet sijoittuvat julkaisukäytännöiltään näin ollen luonnon- ja lääketieteiden sekä humanististen välimaastoon. Vaikka akateemiset instituutiot ovat olleet merkittävien globaalien, rakenteellisten ja tiedepoliittisten ja muutosten alla viime aikoina, julkaisukäytännöt ovat muuttuneet toistaiseksi vain vähän. Ei ole nähtävissä merkkejä siitä, että luonnontieteiden ja lääketieteen tapa julkaista tutkimustulokset artikkeleina kansainvälisissä lehdissä olisi leviämässä hallitsevaksi julkaisumuodoksi kaikille tieteenaloille. Monografiat ja kokoomateokset ovat säilyttäneet asemansa tärkeinä julkaisumuotoina yhteiskuntatieteissä ja erityisesti humanistisissa tieteissä. Merkillepantavaa on myös, että humanistisissa tieteissä ei- tieteelliselle yleisölle suunnattuja julkaisuja tuotetaan lähes yhtä paljon kuin tieteellisiä, vaikka niitä harvoin huomioidaan virantäytöissä ja rahoituspäätöksissä. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että tieteen globaalit trendit - kansainvälisyys ja kansainvälinen yhteisjulkaiseminen - ovat lisääntyneet Suomessa kaikilla tieteenaloilla. Humanistiset tieteet tosin muodostavat poikkeuksen, sillä suurin osa julkaisuista kirjoitetaan edelleen yksin. Lähes kaikilla tieteenaloilla kansainväliset yhteisjulkaisut keräävät enemmän viittauksia kuin julkaisut, joissa on vain suomalaisia tekijöitä. Tutkimus kuitenkin osoittaa, että kansainvälisten yhteisjulkaisujen keskimäärin suurempi kirjoittajamäärä selittää niiden korkeampia viittausmääriä suhteessa kotimaisiin yhteisjulkaisuihin. Kirjoittajien määrällä on merkittävämpi vaikutus viittausmääriin kuin sillä, että kirjoittajat ovat eri maista. Suomessa kansainvälinen yhteistyö on kuitenkin välttämätöntä, sillä pienen maan sisältä ei ole useinkaan mahdollista löytää riittävästi yhteistyökumppaneita. Tulee huomioida, että tieteenalaryhmien käyttäminen tämän tutkimuksen useimpien analyysien perusyksikkönä jättää huomiotta ryhmien sisäisen vaihtelun ja näin ollen yksinkertaistaa tarkasteltavaa ilmiötä. Ryhmien sisällä tieteenalat, tutkimusalat ja erikoisalat voivat poiketa merkittävästi julkaisukäytännöiltään. Myös yksittäisten tutkijoiden välillä on eroja. Tämän tutkimuksen tulokset yksilöiden välisistä tuottavuuseroista ovat yhdenmukaisia aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa esitettyjen tulosten kanssa: julkaisutuottavuuden jakauma on erittäin vino ja suuri osa julkaisuista kasautuu pienelle tutkijajoukolle. Tuottavimmat tutkijat ovat tuotteliaimpia kaikissa julkaisumuodoissa. Lisäksi korkeimmissa asemissa olevat tutkijat tuottavat keskimäärin eniten julkaisuja ja miehet julkaisevat keskimäärin enemmän kuin naiset. Nämä tulokset koskevat yhtä lailla kaikkia tieteenalaryhmiä. Tutkimuksessa käytetyt aineistot kerättiin neljästä erityyppisestä lähteestä: kahden suomalaisen yliopiston omista julkaisutietojärjestelmistä, yliopistoyksiköiden johtajille suunnatulla kyselyllä, Google Scholarista sekä Thomson Reutersin Web of Science -tietokannasta. Tutkimus osoittaa, että metodologisilla valinnoilla on merkittävä vaikutus tieteenalaryhmien julkaisutuottavuutta ja tieteellistä vaikuttavuutta koskeviin tuloksiin. Tuottavuuserot tieteenalaryhmien välillä riippuvat muun muassa käytössä olevasta aineistosta, laskentamenetelmistä sekä siitä, mitä julkaisumuotoja analyysiin sisällytetään. Muidenkin kuin kansainvälisten lehtiartikkeleiden huomioiminen sekä julkaisujen osittaminen kirjoittajien kesken tuottaa jopa päinvastaisia tuottavuuseroja tieteenalaryhmien välille kuin näiden huomiotta jättäminen. Tämä herättää kysymyksen yhtenäisten indikaattoreiden soveltamisen mielekkyydestä kaikilla tieteenaloilla. Luonnon- ja lääketieteissä on usein korkeampi yksimielisyys siitä, mikä on hyvää tutkimusta ja miten sitä voidaan mitata. Yhteiskunta- ja humanististen tieteiden aloilla puolestaan mittaaminen on haasteellisempaa, sillä tutkimusaloilla on erilaisia koulukuntia ja kilpailevia paradigmoja. Aloilla ei ole yhtä vakiintuneita tieteen tuloksellisuuden mittareita, eikä julkaisujen laatua ja vaikuttavuutta kuvaamaan sopivista mittareista tai tieteellisyyden määritelmästä ole yhtenäisiä näkemyksiä. Erityisesti näillä aloilla tutkimustoiminnan arvioinnin tulisikin yksittäisten indikaattoreiden sijaan perustua useisiin, tutkimusta monipuolisesti kuvaaviin mittareihin.