Kasvatustieteen alalta tohtoriksi väittelevä Timo Purjo on nuorisokasvatusjärjestö Non Fighting Generation ry:n perustaja ja hänellä on sitä kautta pitkäaikainen kokemus väkivaltaisesti käyttäytyvien nuorten parissa työskentelystä. Purjo esittää käytännön kokemuksensa ja teoreettisen tutkimustyönsä perusteella, että nuorten väkivaltaisuus on tarkoituksettomuuden ja rakkaudettomuuden ongelma. Väkivalta katsotaan yleisesti mielenterveydelliseksi tai vastaavaksi psykologiseksi tai psykiatriseksi ongelmaksi. Tämä harhakuvitelma syntyy siitä, että psykiatrisessa pakkohoidossa tai vankiloissa olevien taustoista tehdään virheellisesti yleistäviä johtopäätöksiä koko väestöön. Kuitenkin vain 1-2 % väkivaltaa elämänsä aikana käyttävistä ihmisistä päätyy tällaisten pakkotoimenpiteiden piiriin. Totuudellisempi tapa olisikin tutkia, mistä lopun 98-99 prosentin väkivaltaisuus aiheutuu. Purjon mukaan varsinkin nuorten väkivaltaisuutta pitää lähestyä elämäntaitojen ja eettisen kyvykkyyden puutteellisuuden näkökulmasta. Koska ongelma aiheutuu nuoren saaman kasvatuksen riittämättömyydestä, on se myös ratkaistavissa täydentävän kasvatuksen avulla.

Kasvatuksen painopisteenä on Purjon mukaan oltava nuoren arvot, mutta myös tunteet, asenteet ja toimintatavat. Kasvatuksen ideaalinen päämäärä on auttaa ja tukea nuorta tulemaan ihmiseksi, joka suuntautuu yleisinhimillisiin arvoihin sekä niihin perustuviin tarkoituksiin ja tekee tämän rakkauden ohjaamana. Kasvatuksella ei siten tarkoiteta nuoren vapauden rajoittamista, vaan hänen tahtonsa vahvistamista siten, että hän kykenee tavoittelemaan tarkoituksellista ja rakkaudellista elämää. Tavanomainen lähestymistapa nuorten ongelmalliseksi koetun oireilun vähentämisessä on pidäkkeiden luominen tällaiselle käyttäytymiselle. Pidäkkeet ovat luonteeltaan joko lainsäädäntöön tai muun yhteiskunnallisen kontrollin lisäämiseen liittyviä keinoja tai erilaisia terapian muotoja, joiden avulla nuori yritetään saada itse hillitsemään pahantekoaan. Molemmat voivat jäädä tuloksettomiksi tai parhaimmillaan niillä voi olla lyhytaikaisia vaikutuksia joidenkin nuorten näkyvään käyttäytymiseen.

Purjon väitöskirjassaan kehittämän elämäntaidollis-eettisen kasvatuksen keinona on nuorten yllyttäminen hyvään. Keskiöön asetetaan yhteinen hyvä, mikä luo arvopitoisen merkityksen paljon esillä olleelle “yhteisöllisyydelle”. Nuorta kasvatetaan sen mukaisesti edistämään kaikkien ihmisten hyvää elämää ja ihmisten välisiä hyviä suhteita. Tällaisen toiminnan kautta nuoren oma hyvinvointi lisääntyy samanaikaisesti ja hänen omalle hyvälle elämälleen rakentuu pitkäaikainen ja kestävä perusta. Kasvatustoiminnassa keskitytään siten yksilön ja yhteisön samanaikaiseen kehittämiseen.

Samoja kasvatuspäämääriä voidaan soveltaa kaikkiin ihmisyytensä potentiaalia hukkaaviin nuoriin, joiden osuus on teini-ikäisistä nuorista jopa 80 prosenttia. Yleinen hokema on, että 80 prosenttia nuorista voi hyvin ja sitten on se pieni joukko ongelmanuoria, joilla ei mene hyvin. Purjon mielestä tämä väittämä on myytti, joka vähättelee nuoria ja heidän todellisia mahdollisuuksiaan ihmisyyteen. Nykynuorilla on aineellisten kriteerien mukaan paremmat edellytykset kuin koskaan ulkoisesti näkyvään menestykseen. Henkisen ja eettisen eli todellisen sisäisen hyvinvoinnin osalta nuorilla voisi mennä paljon nykyistä paremmin. Purjon väitöskirjassa esittämä kasvatusajattelu ja -oppi luo käyttökelpoisen perustan tukea yleisestikin nuoria kasvamaan niin pitkälle ihmisyyteen kuin heissä oleva potentiaali mahdollistaa.