Virolaisen ja Paasion hallitusten tehoton elinkeino- ja rakennepolitiikka kiihdytti massasiirtolaisuutta Ruotsiin
Väitös Suomen historian alalta Väittelijä VTT, FM Pentti Puoskari Väitösaika ja -paikka: perjantai 29.11. kello 12, sali M102, Metria-rakennus, Joensuun kampus
Johannes Virolaisen ja Rafael Paasion hallitusten toimet rakennemuutoksen ohjaamisessa eivät olleet läheskään niin onnistuneita kuin aiemmassa tutkimuksessa on annettu ymmärtää, osoittaa Itä-Suomen yliopistossa tarkastettava väitöstutkimus. Valtiotieteiden tohtori, filosofian maisteri Pentti Puoskarin tutkimuksen perusteella vuosina 1964–68 toimineet hallitukset eivät onnistuneet hyödyntämään elinkeino- ja rakennepolitiikassaan niitä mahdollisuuksia, joita taloudelliselle kasvulle suotuisa väestörakenne loi hyvinvoinnin lisäämiselle. Hallitusten toimet kiihdyttivät osaltaan Suomesta Ruotsiin suuntautunutta massasiirtolaisuutta vuosina 1968–1970.
Virolaisen hallitus valmisteli toimikaudellaan muun muassa kehitysalue-, korkeakoulu- ja asuntolakien uudistukset. Puoskarin mukaan näistä saatiin kuitenkin vain hento vastavoima sille yhteiskunnalliselle murrokselle, jota taloudellinen korkeasuhdanne sekä maaltamuutto kiihdyttivät. Kansainvälinen laskukausi koetteli vuonna 1966 nimitettyä Paasion hallitusta, mutta se jatkoi politiikan vanhalla uralla suoraviivaisemmin kuin aiemmin on arvioitu. Eduskuntaan enemmistön saaneiden vasemmistopuolueiden sekä keskusapuolueen muodostama enemmistöhallitus ryhtyi purkamaan asutuspolitiikkaa, antoi esityksen peruskoulusta sekä vauhditti muita hyvinvointiuudistuksia, mutta talouspolitiikan linja ei muuttunut paljon. Puolueriitojen perintö hankaloitti toimintaa
Sekä Virolaisen että Paasion hallitusten toiminta heijasteli sitä vaurastumisen mallia, joka rakentui sotien jälkeisenä aikana maa- ja metsätalouden sekä puunjalostus- ja muun pääomavaltaisen teollisuuden varaan. Hallitusten toimintaa hankaloittivat myös 1950-luvulla syntyneet, valta- ja ulkopolitiikkaan liittyvät puolueriidat. Niiden perintö ehkäisi positiivisten kompromissien hakemista politiikan uudistamiseen.
Sekä Virolainen että Paasio nousivat pääministereiksi puolueidensa muutosjohtajina. Politiikan valtakamppailun sävyttämä perintö sekä puolueiden epävakaat voimasuhteet kuitenkin suuntasivat heidän hallitustavoitteitaan kapea-alaisiksi ja keinoiltaan varsin vanhanaikaisiksi.
Yksi seuraus rakennepolitiikan epäonnistumisesta oli jättidevalvaation jälkeen kiihtynyt siirtolaisuus. Hallituksen kireä raha- ja finanssipolitiikka sekä kasvua vauhdittavien rakenneuudistusten viivästyminen pahensivat työpulaa kotimaassa. Samanaikaisesti kansainvälinen taantuma hellitti ja Ruotsin taloudellinen vetovoima palautui. Muuttoliike Suomesta Ruotsiin kiihtyi vuosina 1968–1970 massasiirtolaisuudeksi. Sen seurauksena Suomesta sotien jälkeen siirtolaisiksi lähteneiden suhteellinen määrä kohosi lähes yhtä suureksi kuin Länsi-Saksaan siirtyneiden itäsaksalaisten määrä ennen Berliinin muurin rakentamista.
Tutkimuksessa tarkastellaan Virolaisen ja Paasion hallitusten toimintaa polkuriippuvuuden näkökulmasta, mikä korostaa aiempien valintojen vaikutusta tuleviin valintoihin. Tutkittujen hallitusten politiikasta erottuukin tutkimuksen perusteella paljon jatkuvuutta vuoden 1966 eduskuntavaalien yli. Tutkimuksessa myös havaittiin, että lokakuussa 1967 tehtyyn suurdevalvaatioon päädyttiin hallitsemattomammin kuin aiempien politiikan kuvausten perusteella voisi päätellä. Puoskarin mukaan kuvaa hallitusten harjoittamasta talouspolitiikasta on korkea aika korjata, koska rakennemuutoksen hallinta suuren muuton kaudella on toistaiseksi jäänyt katvealueeksi historiantutkimuksessa. Poliittisen historian tutkimuksessa on keskitytty enemmän valta- ja ulkopolitiikan kiistoihin.
