Porfyrioksen Sielullisten vahingoittamista vastaan on laajin antiikin ajalta säilynyt eläinsuhteiden etiikkaa käsittelevä teksti, antiikin rikkaan eläinkeskustelun summaus. Se on filosofiystävälle osoitetun kirjeen muotoon laadittu tutkielma siitä, miksi eläinten syömisestä pidättäytyminen on viisauteen pyrkivälle ja omaa todellista itseään kunnioittavalle ihmiselle välttämätöntä. Teos on kirjoitettu 200-luvun lopulla.

Filosofian ohella Sielullisten vahingoittamista vastaan tarjoilee avokätisesti antiikin uskontohistoriaa, etnografiaa ja antropologiaa, jopa lukuisia runofragmentteja, joita ei tunneta muualta. Monipolvisessa tutkielmassa käsitellyksi tulevat muun muassa uhraamistapojen historia, muunlajisten eläinten kielellisyys, liuta kasvissyöntiä vastustavia perinteisiä argumentteja, myöhäisantiikin demonologian perusteet sekä kysymys oikeudenmukaisuuden ulottamisesta aina kasvikuntaan asti. Runsaiden sitaattiensa ansiosta teos valottaa myös useiden sellaisten kreikkalaisfilosofien eläinajattelua, joiden aihetta koskevat tekstit ovat muilta osin kadonneet.

Suomennoksen lisäksi teoksessa on kaksi Porfyrioksen ajattelua kontekstualisoivaa ja teosta analysoivaa kirjoitusta: Tua Korhonen tarkastelee yhtäältä Porfyrioksen filosofista taustaa ja sitä henkistä maaperää, jossa uusplatonismi syntyi, ja toisaalta teoksen jälkivaikutusta renessanssin ja uuden ajan alun kasvissyöjiin. Miira Tuominen taas kuorii esiin Porfyrioksen teoksessa hahmottuvan etiikan ytimen, ajatuksen oikeudenmukaisuudesta muiden elävien olentojen vahingoittamattomuutena.