Suru sysää ihmisen usein tolaltaan. Surutyö on kenties raskainta työtä, mitä ihminen koskaan joutuu
tekemään. Nykykäsityksen mukaan surevan ei tarvitse unohtaa kuollutta läheistään, vaan sureva voi
muistelun ja suremisen kautta liittää rakastamansa ihmisen osaksi elämäänsä. Ikävän ja tuskan
aallot huuhtovat surevan ylitse, mutta vähitellen niiden voima laantuu, ja sureva jatkaa elämää
kuolleen muisto seuralaisenaan. Hän toipuu, mutta hänen ei tarvitse unohtaa.

Teos on erilainen surukirja, joka rakentuu tämän uuden surukäsityksen pohjalle. Soili Poijulan
lyhyiden tekstien lomassa kulkee Ulla Halkolan puhutteleva, kaunis kuvitus. Surutyön prosessi
piirtyy esiin niin kuvin kuin sanoinkin.