Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää miten lapset kertovat ja millaisena päiväkotiarki jäsentyy lasten kerronnassa. Tutkimus on sitoutunut lapsuudentutkimuksen ajatusmaailmasta nousevaan näkemykseen lapsen näkökulman ja äänen merkityksellisyydestä (esim. Dockett, Einarsdottir & Perry 2011). Lasten tuottaman tiedon tuominen aikuisperspektiivin rinnalle ja sitä täydentämään, on ensiarvoisen tärkeää. Tämä tausta täydentyy kerronnallisuuden tematiikalla, jonka mukaan lasten kerronta kantaa mukanaan kertojiensa kokemuksia ja tarjoaa näin ollen yhden ikkunan lasten maailmaan (Engel 2006; Viljamaa 2012).

Nostaessani tutkimuksessani lasten ääntä kuuluville tuotan uudenlaista tietoa, jota vasten on mahdollista tarkastella päiväkotiarjen pedagogiikkaa. Samalla vahvistan lasten äänen kuulemista ja vaikuttavuutta varhaiskasvatuksessa niin tutkimuksen kuin käytännön tasolla. Haastatteluiden tarkastelu lasten kerronnan kontekstina ei ole ratkaisuna tavanomaisin, joten se avaa uutta näkökulmaa lasten parissa tehtävän tutkimuksen menetelmällisten kysymysten pohdinnalle (Roos & Rutanen 2014).

Tutkimuksen aineisto koostuu 4-6 -vuotiaiden lasten haastatteluista (n=37), joita on täydennetty heidän tekemillään piirroksilla (n=34). Menetelmävalinnat niin aineiston tuottamisessa kuin sen analysoinnissa eivät pohjaudu valmiisiin luokituksiin, vaan jättävät tilaa lasten näkökulmille (Grover 2004, 83; James 2007, 269). Analyysi etenee aineiston ohjaamana ja rakentuu kahdesta tarkastelukokonaisuudesta. Näistä ensimmäinen keskittyy kerronnan prosessin osalta lasten kerronnan ominaispiirteisiin ja kerronnan vuorovaikutuksellisuuteen. Toinen kokonaisuus puolestaan pureutuu päiväkotiarkeen ja sen tapahtumiin, toimijoihin ja toimintatapoihin.

Miten lapset kertoivat? Tässä tutkimuksessa lasten kerronta tapahtui kahdella erilaisella tavalla ja kahdessa erilaisessa tilanteessa; ensin piirrettäessä yhtäaikaisesti muiden lasten kanssa ja sitten haastattelutilanteessa minun (tutkija) kanssani. Lasten kerronta ei asettunut yhden yhtenäisen määritelmän alle, vaan sille oli tyypillistä aaltoilu erilaisten ominaispiirteiden välillä. Tämä moninaisuus ja monikerroksisuus todentuivat sekä yksittäisen lapsen kerronnan sisällä että eri lasten kerronnan välillä. Vaikka erot eri lasten kerronnassa olivat isoja, niin lapset yllättivät avoimuudellaan ja kerronnan taidoillaan. Tarkasteltaessa haastatteluita lasten kerronnan kontekstina, korostui kerronnan vuorovaikutuksellisuus. Välillä lapset itse täyttivät keskustelutilaa aktiivisesti, välillä se täyttyi painotetummin haastattelijan toimesta.

Millaisena päiväkotiarki jäsentyi lasten kerronnassa? Ystävät ja leikki saivat suurimman huomion näissä kertomuksissa, mutta myös aikuiset koettiin tärkeänä osana arkea. He tulivat kerrotuiksi osaksi päiväkotiarkea ensisijaisesti toiminnan järjestämisen ja järjestyksen ylläpidon kautta. Vuorovaikutuksen näkökulmasta katsottuna aikuisten ja lasten todellisuudet jäivät etäisiksi. Tapahtumiin ja toimijoihin liittyneen kerronnan ohella tutkimustulokset avasivat mielenkiintoisia näkökulmia päiväkotiarjen toimintatapoihin. Vertaissuhteet ja niitä ohjaavat pelisäännöt osoittautuivat monimutkaisiksi ja lapset olivat niistä hyvin tietoisia. Tutkimus osoitti, kuinka päiväkodissa vallitsevat toiminnan rakenteet raamittivat osaltaan lasten yhteistoimintaa ja lapset kokivat omat vaikutusmahdollisuutensa vähäisiksi suhteessa näihin rakenteisiin.

Tutkimuksen tulokset luovat haasteita pedagogisen osaamisen kehittämiselle ja herättelevät pohtimaan varhaiskasvatuksen tulevaisuuden suuntaa. Kerronnan näkökulmasta katsottuna tutkimus vahvistaa käsitystä, jonka mukaan lasten kerronnan tulisi saada vahvempi sija osana päiväkotiarkea. Lasten kerronta sisältää paljon hyödyntämätöntä potentiaalia. Myös lasten ja aikuisten välinen vuorovaikutus kaipaa huomiota. Vaikka lapsen osallisuus ja toimijuus ovat vahvasti esillä nykyisissä kasvatuskeskusteluissa ja niitä pyritään huomiomaan monin tavoin päiväkotiarjessa, lapset eivät tule kuulluiksi nykyisissä käytänteissä riittävästi. Arkeen vaaditaan lisää sellaisia lasten osallisuuden ja kuulemisen areenoita ja hetkiä, joissa lapset toimivat heille itselleen luonnollisella tavalla. Vaaditaan lisää aikuisten ja lasten jakamaa leikillisyyttä.