Väitös perinteentutkimuksen alalta Väittelijä: Ulla Piela Väitösaika ja -paikka: 27.11.2010 klo 12, AG100, Agora, Joensuun kampus Kansanomaisiin käsityksiin terveydestä, sairaudesta ja parantamisesta vaikuttavat samat maailmankuvalliset ainekset, jotka määrittelevät muutenkin ihmisen toimintaa ja tapaa hahmottaa todellisuutta. Siitä johtuu, että nämä käsitykset myös muuttuvat ja että niistä kerrotaan eri tavalla erilaissa tilanteissa. FM Ulla Pielan väitöksessä tarkastellaan, miten käsitykset terveydestä ja sairaudesta muodostuvat suullisessa perinteessä erilaisissa parantamistapahtumissa ja muissa kerrontakonteksteissa ja kuinka nämä käsitykset ovat muuttuneet kahdensadan vuoden kuluessa Pohjois-Karjalassa. Tutkimus koostuu seitsemästä aiemmin julkaistusta artikkelista sekä laajasta johdanto-osasta. Pohjois-Karjala on kansanparannuksen tutkimuksen kannalta otollinen kohde, sillä alueelta on tallennettu huomattavat määrät erilaisia kansanlääkintäaineistoja 1800-luvun alusta aina 2000-luvulle. Tutkimuksen alkuperäislähteenä on kolme eri aikoina kerättyä aineistoa. Riittiparantamiseen liittyvä kalevalamittainen loitsuaineisto on vanhin ja määrällisesti laajin. Toinen aineisto käsittää Sanomalehti Karjalaisen ja Karjalan tutkimuslaitoksen vuonna 1974 järjestämän lukijakilpailun ”Kertokaa, kolottaako ronkkianne. Kansanomaiset nimitykset talteen” vastaukset. Kolmas aineisto on Karjalaisen ja Kansanrunousarkiston järjestämän lukijakilpailun satoa vuodelta 2002. Tutkimuksesta käy ilmi, että 1800-luvulla pohjoiskarjalaisten käsitykset terveydestä, sairaudesta ja parantamisesta pohjautuivat enimmäkseen kansanomaiseen uskontoon, myyttisiin ja maagisiin käsityksiin todellisuudesta sekä kokemusperäisessä perheparannuksessa karttuneisiin tietoihin. Kalevalamittaisten parannusloitsujen, riittien ja maagisten menettelyiden tuntemus olikin varsin yleistä koko 1800-luvun ja vielä 1900-luvun alussakin. Tauteja parannettiin riiteissä, joissa parantaja tai tietäjä suoritti parantaviksi ymmärrettyjä tekoja ja luki loitsuja. 1800-luvulla eläneitä tunnettuja loitsuntaitajia ja parantajia olivat mm. Juhana Kainulainen Kesälahdelta, Simana Sissonen Ilomantsista, Juhana Riikonen Tohmajärveltä sekä Olli Timonen Kiteeltä, mutta käytännössä miltei jokaisesta kylästä löytyi loitsutaitoinen parantaja ja parantava riittiruno jokaiseen vaivaan ja tautiin. Myyttiseen maailmankuvaan perustuvassa riittiparantamisessa sairauksien ymmärrettiin tulleen ihmisen hallitseman kotipiirin ulkopuolelta, vastamaailmasta: luonnosta, tuonpuoleisesta ja pahantahtoisilta ihmisiltä ja muilta taudinaiheuttajilta. 1800- ja 1900-luvun vaihteessa loitsut ja usko sanan maagisen voimaan vähitellen väistyivät, mutta riiteissä käytetyt parantavaksi ymmärretyt tavat säilyivät. Vielä vuosisadan puolivälissäkin pohjoiskarjalaisten kotona suoritettu perheparannus ja itsehoito perustuivat ilman riittejä suoritettuun kokemusperäiseen kansanlääkintään, jota täydennettiin sekä ammattiparantajien että lääkäreiden tiedoilla ja tehostettiin tarvittaessa maagisilla menetelmillä. Suhde luontoon oli pragmaattinen ja se oli muuttunut osaksi ihmisen itsensä hallitsemaan kotipiiriä, jossa myyttiset olennot ja maagiset voimat eivät enää hallinneet. Sairauksien tulkittiin tulleen työstä ja toimista, joita yhteiskunta, oman kotipiirin ulkopuolinen moderni vastamaailma, aiheutti. 2000-luvun alussa pohjoiskarjalaisten terveys- ja sairauskäsityksissä ja perheparannuksessa näkyy selvimmin lääketieteen vaikutus, jota täydennetään sen ulkopuolelle jäävillä kansanomaisilla hoitomuodoilla. Näitä ovat muun muassa luonnonlääkkeillä hoitaminen, kiropraktiikka, naprapatia, kuppaus, hieronta, akupunktuuri, rentoutushoito ja homeopatia. Modernin perheparantamisen ja itsehoidon kontekstissa ulkopuolinen todellisuus prosessoituu vastamaailmana työn ja velvollisuuksien yhteiskunnaksi, jonne myös ruumiillisten ja henkisten vaivojen alkuperä useimmiten projisoidaan. Tutkimus tuo uutta tietoa siitä, kuinka terveys- ja sairauskäsitykset konstruoituvat narratiivisesti erilaisissa parantamistapahtumissa ja muissa kerrontatapahtumissa, kuten omaelämäkerrallisissa teksteissä. Olennaista käsitysten muodostumisessa on, että ne hahmottuvat aina kahden todellisuutta jäsentävän kognitiivisen kategorian, tämän maailman ja vastamaailman avulla. Kyse on pitkäkestoisesta kulttuurisesta ajattelumallista, joka on säilynyt läpi vuosisatojen, vaikka ihmisten terveystieto onkin muuttunut. Lisäksi tutkimus tuo esiin terveys- ja sairauskäsityksissä tapahtuneita muutoksia kahdensadan vuoden ajalta. Käsityksissä tapahtuneet muutokset selittävät, miksi riittiparannus loitsuineen ja maagisine menettelyineen menetti kansanlääkinnässä merkitystään 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. FM Ulla Pielan väitöskirja ”Kansanparannuksen kerrotut merkitykset Pohjois-Karjalassa 1800- ja 1900-luvuilla” tarkastetaan Itä-Suomen yliopiston filosofisessa tiedekunnassa. Vastaväittäjänä on professori Pekka Hakamies Turun yliopistosta ja kustoksena professori Seppo Knuuttila Itä-Suomen yliopistosta.