Suomen Taideyhdistys perustettiin Helsingissä 1846, jolloin Suomesta vielä puuttuivat taidemaailman perusrakenteet kuten julkiset kokoelmat, taideakatemia tai järjestäytynyt taidekauppa. Yhdistyksestä kasvoi nopeasti keskeinen vaikuttaja, joka myös käytännössä määritti taiteen suunnan.

Merkittävä vaikuttamisen kanava oli taidekokoelma. Millaista taidekokoelmaa yhdistys keräili ja miksi? Millaiseksi kertomus taiteen historiasta alkoi muodostua? Kuka päätti hankinnoista? Rakennettiinko kokoelmasta kansallista?

Susanna Petterssonin tutkimus osoittaa kuinka Suomen Taideyhdistyksen kokoelmalle soviteltiin jo varhain erilaisia rooleja vasta muotoutumassa olleella kuvataiteen kentällä. Tutkimus tuo kokoelmatoiminnan taustalle taideyhdistysliikkeen historian ja eurooppalaisten museoiden esillepanokäytännöt. Se katsoo kokoelmaa ajan keskeisten päätöksentekijöiden näkökulmasta ja osoittaa, kuinka yhdistyksen kokoelmahistoria oli alussa riippuvainen sen pitkäaikaisista puheenjohtajista Fredrik Cygnaeuksesta (1807–1881) ja Carl Gustaf Estlanderista (1834–1910).

Cygnaeus ajoi kaunotaiteiden akatemiaa ja sille kuuluvaa kokoelmaa. Estlanderille kehittymisen edellytys oli kuvataiteen ja taideteollisuuden koulujen ja kokoelmien sijoittaminen saman katon alle, Ateneumiin. Voimakkaiden näkemysten vastakkaisuus johti suomalaisen taidekentän ensimmäiseen murrokseen. Pettersson tukeutuu aikalaiskeskusteluun ja kysyy, oliko Suomen Taideyhdistyksen kokoelman tie 1888 yleisölle avattuun Ateneumiin lainkaan niin suoraviivainen, millaisena sitä on pidetty.