Kirja käsittelee Paavo Haavikon 1970-luvun myyttejä käyttäviä teoksia ja niiden kautta Haavikolle keskeisiä teemoja kuten valtaa, menetystä ja uskoa perusteettomaan.

Runoeepos Kaksikymmentä ja yksi (1974), Rauta-aika (1982) ja siitä erilliseksi teokseksi irtautunut Kullervon tarina (1982), voidaan nähdä kirjallisen Kalevala-projektin luontevana jatkona.

Aikalaiskritiikin näkökulmasta Haavikon teokset herättivät hämmennystä. Kalevalaan liitetty valon, hengen ja sanan mahti muuttui Haavikon tulkinnoissa tuhoksi ja pimeydeksi, jota mikään myytti ei näytä selittävän eikä voittavan.