Kotimaisen elokuvan tukemisesta on keskusteltu sekä julkisuudessa että kabineteissa pitkään ja kiihkeästi. Viime vuosikymmeninä elokuvapolitiikka on saanut mediassa osakseen vähintäänkin yhtä paljon huomiota kuin kotimaiset ensi-illat. Yhtenä pitkän linjan keskustelunaiheena on ollut, millaisia elokuvia valtion varoilla tulisi tukea: suurelle yleisölle tarkoitettuja viihde-elokuvia vaiko pienempien piirien arvostamia taide-elokuvia? Körmyjä vai Kaurismäkeä?
1960-luvulla valtio alkoi tukea suoraan kotimaista elokuvatuotantoa, mutta tämän ratkaisun juuret ulottuvat 1920-luvulle saakka, jolloin elokuva-ala järjestäytyi ja alkoi esittää valtiolle vetoomuksia "lapsipuolena" ja "lypsylehmänä" nähdyn elokuvan aseman parantamiseksi. Valtion elokuvapalkintojärjestelmän käynnistäminen vuonna 1961 merkitsi elokuvan virallista hyväksymistä täysi-ikäiseksi taiteeksi, mutta elokuva-ala ei ollut vieläkään tyytyväinen valtion edistämistoimenpiteisiin...
"Kansallinen elokuva pelastettava" asettaa tehtäväkseen selvittää itsenäisyyden ajalta, mitä merkityksiä kotimaiseen elokuvaan on elokuvan tukemista koskevassa keskustelussa liitetty ja miten nuo merkitykset ovat muuttuneet ajan mukana. Mitä vaatimuksia elokuva-ala on esittänyt valtiolle ja millaisia perusteluja se on esittänyt vaatimustensa vahvistamiseksi? Mitä vaikutuksia keskutelulla on ollut käytännössä harjoitetulle valtiolliselle elokuvapolitiikalle?