Talvisodan jälkeistä rauhanaikaa kutsuttiin Suomessa välirauhaksi jo ennen kuin aseet olivat vaienneet. Rauhan kovat ehdot herättivät Suomessa katkeruutta, ja uutta yhteenottoa Neuvostoliiton kanssa pidettiin todennäköisenä. Tie jatkosotaan ei kuitenkaan ollut suoraviivainen tai itsestään selvä.

Rauhan tultua Suomi oli saarroksissa. Saksa ei ollut vielä aseveli, ja Neuvostoliitto taas sulautti häikäilemättömästi Baltian maat itseensä. Kumpikaan suurvalta ei katsonut hyvällä Pohjoismaiden kaavailuja puolustusyhteistyöstä. Niillä oli kuitenkin vaatimuksia Suomelle: Suomi esimerkiksi toimi kauttakulkumaana sekä puna-armeijan että Saksan sotilaille. Suurvaltapolitiikka kärjistyi, kun Saksa kiinnostui englantilaisten hallinnoimasta Petsamon nikkelikaivoksesta. Neuvostoliittokin pyrki samalle apajalle, ja kiistasta tuli pahin ongelma Suomen idänsuhteissa.

Suomi kaltevalla pinnalla kertoo uhmamielen, varovaisuuden ja uhkakuvien värittämästä ajanjaksosta - vääjäämättömästä luisusta kohti uutta sotaa. Samoin kuin Rantasen edellisessä kirjassa Vaikea tie rauhaan lukija pääsee näkemään hyvin läheltä, miten päättäjät toimivat Suomen kohtalonhetkillä. Äänessä ovat päiväkirjamerkintöjen ja muiden dokumenttien kautta poliitikot, sotilaat, diplomaatit ja muut aikalaiset.