Uusi näkökulma asemasodan aikaan

Jatkosodan historia keskittyy usein vuoden 1944 dramaattisiin tapahtumiin ja sodan syttymiseen kesällä 1941. Kun Suomen ja Saksan hyökkäys itään pysähtyi vuoden 1941 lopussa, alkoi yli kaksi vuotta kestänyt asemasotavaihe. Rintamalta tai sen takaa ei juuri tullut suuria uutisia, minkä vuoksi tutkimuksissakaan ajanjaksoa ei ole juuri huomioitu.
Itärintamalta ei mitään uutta osoittaa, että asemasotavaihe oli täynnä ulko- ja sisäpoliittisia jännitteitä, jotka panivat armeijan ja valtiojohdon kovalle koetukselle.

Poliittisen ja diplomaattisen kehityksen ohella teos kertoo kansan kestävyydestä puutteen, rasitusten ja sodan epävarmuuden edessä. Vuosi 1942 vei Suomen miltei nälänhätään, mutta realismin ja sitkeyden avulla talous onnistuttiin organisoimaan niin, että jo vuosi 1943 oli vakaa. Tämä antoi pohjan kestää viimeisen sotavuoden haasteet.

Sotavuosien historia kertoo myös siitä, miten valtioiden valinnoissa oma etu ohittaa myötätunnon. Sodan lopulla ja sen jälkeen poliittista johtoa syytettiin rauhan estämisestä. Syytös on absurdi: valtionjohdon sisärengas työskenteli tosissaan vuodesta 1943 alkaen saavuttaakseen pysyvän rauhan.

Ministeri Paavo Rantanen (s. 1934) työskenteli 30 vuotta ulkoasiainhallinnossa, muun muassa suurlähettiläänä Washingtonissa. Nyt Rantanen on eläkkeellä politiikasta, ja hän on kirjoittanut kaksi sotavuosia käsittelevää kirjaa: Vaikea tie rauhaan (2010) ja Suomi kaltevalla pinnalla (2012).