Tietokirjailija, kaupunginjohtaja emeritus Osmo Kärkkäisen kirja kuvaa havainnollisesti vaalikausittain, miten Maalaisliitto-keskusta on sotien jälkeisen ajan 80 vuotta selvinnyt poliittisen oikeiston ja vasemmiston puristuksessa. Maaseudun ja maa- ja metsätalouden rajusta rakennemuutoksesta huolimatta puolue ei ole – kilpailijoiden toiveista piittaamatta – taipunut iltaruskon puolueeksi, vaan se on noussut takaiskuista kerta toisensa jälkeen uuteen kukoistukseen.
Erityisen aiheen kirjalle antoivat kaksien edellisten eduskuntavaalien (2019 ja 2023) tappiot ja polttava tarve hakea uusia eväitä nousuun ja menestykseen. Poliittista kehitystä ja kokemuksia kommentoivat mm. entiset pääministerit ja presidenttiehdokkaat Esko Aho ja Matti Vanhanen, puolueen väistynyt puheenjohtaja Annika Saarikko ja juuri valittu uusi puheenjohtaja Antti Kaikkonen, viime vuosikymmenien keskeiset vaikuttajat Seppo Kääriäinen, Mauri Pekkarinen, Kari Hokkanen ja Pekka Perttula sekä uudemman polven toimijoista kansanedustajat Antti Kurvinen, Petri Honkonen ja Olga Oinas-Panuma sekä puoluesihteeri Antti Siika-aho.
Kirja osoittaa yksityiskohtaisesti vaali vaalilta analysoiden, miten vastuunkanto vie kannatusta. Erityisen suuren virheen puolue teki, kun se unohti historiansa ja lähti Antti Rinteen hallitukseen tappiollisten vaalien 2019 jälkeen. Silloin luultiin, että mennään punamultahallitukseen, mutta varsinkin Rinteen väistymisen jälkeen oltiin vähemmistönä Sannan Marin johtamassa vihervasemmistolaisessa hallituksessa.
Valtiollisten vaalien usein värikkäitä vaiheita, hallituspeliä kassakaappisopimuksineen (1987), Vennamon (1970) ja Soinin (2011) ”jytkyjä” sekä keskustan ”veret seisauttavaa vaalivoittoa” (1991) analysoidaan taustoittaen. Myös sotien jälkeisiä presidentinvaaleja Honka-liittoineen (1961-62), presidentti Urho Kekkosen vaikutusta Maalaisliitto-keskustan hallitusratkaisuihin ja kahden tohtorin taistelua 1970-luvulta alkaen presidenttiehdokkuudesta tarkastellaan usean vaikuttajan näkökulmasta.
Kirjoittaja tuo myös esille, miten Mauno Koivisto oli presidenttinä tosiasiassa yhtä suuri vallankäyttäjä kuin Urho Kekkonen, mutta hän toimi kulisseissa ns. takapiruna, kun Kekkonen pelasi avoimesti. Esko Aho toteaa kirjan kommentissa hauskasti, että Koivisto tunsi Väyrysen paremmin kuin tämä itse.
Kirjan loppuyhteenveto kokoaa edellä mainittujen vaikuttajien ja kirjoittajan näkemyksiä ja eväitä keskustan uuteen nousuun.
