Lokakuun päivä jatkaa ja kehittelee Olli Sinivaaran runouden keskittymistä valoon, luontoon sekä kielen ja havainnon liikkeeseen luonnossa. Nöyryys ja hiljentyminen avautuvan näyn edessä kertovat myös kirjoittamisesta.

Runoissa astutaan lasten leikkien äärelle ja liikutaan kirkkaan ja hämärän maisemissa:

Keksin muruset istuimen kankaalla / ovat pärskyvää hiekkaa, / veden vai veren pisaroita / näkymättömiin jatkuvalla tiellä. / Sitä pitkin niityn pitkät apilat / syttyvät väreihin, värien silmuihin, / syksyn pieniin keväisiin, /joita himmeänharmaa keltainen valo/ halkeilee kuin muisti.

Sinivaaran runot kysyvät ja kulkevat päivänvalon verkostoissa, ne näyttävät. Luonnonkierto ja taivas ovat runoissa ihmeen, ihmettelyn ja inhimillisen teon paikkoja, joissa valon ja värin läsnäolo hallitsevat.