Teoria kaikkein pienimmistä on Olli Heikkosen neljäs runokokoelma.

Olli Heikkonen vie hurjilla, letkeillä ja vapaasti assosioivilla proosarunoillaan lukijan halki metsien, kaupunkien, ihmiselämän ja mantereiden.

Pitihän se tietää, että ihmisellä on äänihuulten kudospoimupari eli megafoni leuan alla. Ei sitä tarvitse toistaa. Silti se pääsee yllättämään kuin kiitoksen sana, joka tekee ihmisen pehmeäksi ja haurastuttaa nielun. Piti ja piti mutta sano, onko totta, että viisaat ovat toinen toistaan hullumpia ja hullut kulkevat viisaiden kirjoissa. Ah, Teophilus, vanha rupikonna, on tämä jotenkin monimutkaista. Uskallanko tunnustaa, olen aina pitänyt kirsikoista. Mikä siinäkin on. Imeskelen kiviä ja syljeksin mehua polun pieleen. Kivi kiveltä lähestyn pussin pohjaa.

Olli Heikkosen ensimmäinen kokoelma Jakutian aurinko sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuonna 2000. Sen jälkeen häneltä ovat ilmestyneet kokoelmat Kuinka maa muuttui musiikiksi ja Jäätikön ääri.

Olli Heikkonen on syntynyt Kontiolahdella ja asuu Helsingissä. Heikkosen runoja on käännetty useille kielille ja julkaistu kirjallisuuslehdissä ja antologioissa.